Kirjoitukset avainsanalla Geron

Mezzosopraano Aigul Akhmetshina lauloi Carmenin roolin Deutsche Oper Berlinissä. Kuva: Marcus Lieberenz

Löysin itseni oopperasta kolmena iltana peräkkäin. Berliinissä kaikki on mahdollista.

ENSIMMÄISENÄ iltana Berliinin valtionoopperassa Unter den Lindenillä kuului historian siipien havinaa. Richard Straussin Elektra osoittautui tavallistakin intensiivisemmäksi tulkinnaksi, sillä mezzosopraano Waltraud Meier jätti tällä esityksellä jäähyväiset oopperanäyttämöille.

Jäähyväissanoissaan Meier totesi antaneensa nyt musiikillisesti kaikkensa. ”Aber jetzt habe ich alles ausgedrückt – ich habe musikalisch nichts mehr zu sagen. Und deswegen: Tschüß!”

Ennen kuin oopperan esirippu laskeutui Waltraud Meierille viimeisen kerran, kyynelehtivä yleisö kiitti suurta laulajaa kukkakimpuilla ja lähes loppumattomilla aplodeilla. 

Mezzosopraano Waltraud Meier jätti jäähyväiset Elektran äidin roolissa. Kuva: Monika Rittershaus

TOINEN oopperailtani oli sikarintuoksuinen ja intohimoinen. Rohkenen esittää vaatimattomana mielipiteenäni, että Georges Bizet’n Carmen on sydämeenkäyvintä, mitä tämmöinen maallikko voi eturivissä orkesterimontun laidalla kokea. 

Myös alan teräväkynäinen spesialisti, toimittaja Minna Lindgren on kirjoittanut Carmenista maailman parhaana oopperana ja kiteyttänyt juonen sangen napakasti yhdellä virkkeellä: mammanpoika muuttuu rohkeaksi. 

Ilmankos Deutsche Oper Berlinin Don José (David Butt Philip) sai tämän suomipojan huokailemaan niin rakkaudesta kuin kuolemastakin – härän kiveksillä tai ilman.

Kukaan ei nuku.

KOLMAS ilta peräkkäin oopperan katsomossa alkoi kieltämättä jo koetella turnajaiskestävyyttä, mutta Giacomo Puccinin Turandot on esitys, jossa kukaan ei nuku.

Musiikki soi kovaa ja korkealta, ja kolmannessa näytöksessä Puccini vetää vielä yhden valttikortin hihastaan: Nessun dorma on aaria, jota kaikki ovat odottaneet.

Yleisössä oli ilahduttavan monenikäisiä ihmisiä. Deutsche Oper Berlin järjestää kaikista oopperoistaan niin sanottuja Generationenvorstellung-esityksiä, joihin eläkeläisliput maksavat 25 euroa ja alle 18-vuotiaiden liput 10 euroa. Hieno kädenojennus sukupolvien yhteisille kulttuurikokemuksille!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Petter Pulkkinen julkisti kirjan Aleksis Kiven päivänä Helsingissä. Kuvat: Ari Liimatainen

Eevan ja Petterin elämänlaatumalli kannustaa, rohkaisee ja auttaa jaksamaan.

MUISTISAIRAAN ihmisen elämänlaatu on ollut Petter Pulkkiselle sydämenasia siitä lähtien, kun hänen vaimonsa sairastui Alzheimerin tautiin kaksituhatluvun alussa. Eeva Pulkkinen menehtyi vuonna 2020, mutta Petter jatkaa vapaaehtoistyötä muistisairaiden ja heidän läheistensä vankkumattomana tukijana.

Petter Pulkkisen näkyvin tuotos on Eevan ja Petterin elämänlaatumalli, jossa hän esittää kokonaisnäkemyksen muistisairaan hyvästä elämänlaadusta. Pulkkinen on kertonut mallista verkkosivuillaan, mediassa ja lukemattomissa tilaisuuksissa. Kiitollinen lukija- ja kuulijakunta on saanut kannustusta, rohkaisua ja apua jaksamiseen. 

Viime vuonna Petter Pulkkinen julkaisi ensimmäisen omakustanteensa Täyttä elämää – Alzheimerin kanssa. Nyt saatavana on jatko-osa, jossa Pulkkisen pariskunnan yhteinen matka jatkuu ja taistelu herra Alzheimerin kanssa kovenee.

Muistisairauden edetessä omaishoitaja on yhä enemmän vastuussa hoidettavan elämänlaadusta ja sen maksimoimisesta, Petter Pulkkinen muistuttaa.
Muistisairauden edetessä omaishoitaja on yhä enemmän vastuussa hoidettavan elämänlaadusta ja sen maksimoimisesta, Petter Pulkkinen muistuttaa.

ELÄMÄNLAATU muodostuu asioiden hallinnasta, vapaudesta, turvallisuudesta ja ilosta. Näin Petter Pulkkinen kuvaa mallinsa peruspilareita. 

Elämänlaatumalli kertoo, miten tärkeää on pyrkiä kohentamaan oikea-aikaisesti juuri oikeita tekijöitä ja miten suuri merkitys tällä on muistisairaan elämisen laadulle. Pulkkinen korostaa, että Alzheimer ei hävitä saman tien ihmisen ymmärrystä eikä tunteita.

Herra Alzheimer vie lopulta voiton hoidettavasta, omaishoitajasta ja kaikista tukijoista, mutta sitä ennen viivytystaistelussa on paljon tehtävissä.

Positiivisuus ja huumori eivät maksa mitään.

EEVAN ja Petterin elämänlaatumallissa listataan kymmenen varteenotettavaa ulottuvuutta, joista kannattaa parantaa aina vähimmälle huomiolle jäänyttä tekijää. Tällä tavalla muistisairaan ihmisen elämänlaatu ja hyvinvointi kasvavat eniten.

Näinä epävarmoina aikoina tervetulleita ovat myös Petter Pulkkisen pohdiskelut hoivan ja hoidon hyödyllisistä resursseista, jotka ovat kaiken kukkuraksi täysin ilmaisia. Positiivisuus, huumori, kiitollisuus, toivo ja ilo eivät maksa mitään, mutta niiden merkitystä ei pidä koskaan aliarvioida.

Uudenvuodenaattona 2008 Eeva ja Petter Pulkkinen miettivät huolestuneina, mitä heidän olisi vielä mahdollista tehdä yhdessä. Seuraavana aamuna he löysivät itsensä Pariisista. – Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät. (Elmer Diktonius)

Petter Pulkkinen, Eevan ja Petterin elämänlaatumalli, 2023. Lisätietoja: elamanlaatu.fi

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Uskomattoman hyvä yhteistyö Petterillä ja vaimolla. On ollut ilo olla tapaamisissa, joissa Petter ja Eeva olivat yhdessä. Petter soitti hanuria ja meillä kaikilla oli niin hyvä olo. Omaishoitajat olivat koolla. Omaishoitajuus on niin uskomattoman tärkeä ja raskas työ, josta niin vähän saa korvausta ja arvostusta. Kiitos Petter.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yksinhuoltajaäiti (Nina Tapio) yrittää parhaansa mukaan ymmärtää ja tukea poikaansa Evania (Julius Suominen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Musikaali kuvaa teinipojan kasvukipuja ja tarvetta tulla nähdyksi.

MUSIKAALI | Rakas Evan Hansen, ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 28.9. Ohjaus Kari Arffman, kapellimestari Eeva Kontu, koreografi Antti Lahti. Lavastus Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, naamiointi Jaana Nykänen. Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta. Käsikirjoitus Steven Levenson, suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila, dramaturgi Sanna Niemeläinen. Säveltäjät Benj Pasek ja Justin Paul. Rooleissa mm. Julius Suominen, Nina Tapio, Niki Rautén, Riikka Riikonen, Sanna Majuri, Antti Timonen, Lumi Aunio, Samuli Pajunen, Reeta Vestman, Tuukka Leppänen, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Akseli Ferrand, Lasse Lipponen ★★

ARVOSTAN sitä, että Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle on tuotettu produktio, jossa käsitellään yksinäisyyttä, sivullisuutta ja ahdistusta teinipojan näkökulmasta. 

Musikaali Rakas Evan Hansen (Dear Evan Hansen, 2015) kuvaa kasvukipuja ja jokaisen tarvetta tulla nähdyksi. Väärinkäsityksistä saa alkunsa tapahtumien pyörre, jonka keskiössä hapuilee yksinäinen ja sosiaalisesti kömpelö nuorimies. Evan Hansen (Julius Suominen) haluaisi kuulua joukkoon ja tulla rakastetuksi hinnalla millä hyvänsä. 

Valkoinen valhe kuljettaa Evanin monimutkaisten totuuksien vyyhtiin, ja keksityistä jutuista kasvaa tarina nykyajasta, jossa ollaan pakonomaisesti esillä somekanavilla vaikka todellisuudessa jäädään kipeästi syrjään. 

Connor (Niki Rautén) tekee itsemurhan.
Connor (Niki Rautén) tekee itsemurhan.

VIIME vuodet ovat synnyttäneet Helsingin Kaupunginteatterista mielikuvan Suomen musikaalien mekkana. Samuel Harjanteen ohjaukset (Pieni merenneito, Kinky Boots ja Priscilla, aavikon kuningatar) ovat olleet hurjia yleisö- ja arvostelumenestyksiä.

Sitä suuremmalta pudotus tuntuu nyt, kun kaupunginteatteri tarjoaa suurella näyttämöllä valjun ja kohtalaisen ennalta arvattavan nuorisomusikaalin, jonka esillepanokin on nopeasti vanhentuneen tuntuinen.

Pohjimmiltaan Rakas Evan Hansen -musikaalin ongelma on käsikirjoituksessa. Kertomus valheiden vyyhdistä on lähtökohtaisesti kiinnostava, mutta tarinan loppua kohti ajaudutaan imelästi umpikujaan: Mitä monisyisin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ongelma on kuin pois puhallettu, kun vain hyväksyt itsesi ja suhtaudut empaattisesti kanssaihmisiin. Yksin et jää.

Oodi baseballräpylälle sai vaivautuneen hymyn suupieliin.

TEATTERINJOHTAJA Kari Arffman on ohjannut musikaalin yllätyksettömästi. Toinen näytös ei tarjoa teemoihin enää uutta näkökulmaa, mikä tekee esityksestä pitkäveteisen raskasta katsottavaa. Sävellykset eivät paljonkaan hetkauta, ja sanoitukset ovat banaaleja. Ilmeisen tosissaan esitetty oodi baseballräpylälle sai jo vaivautuneen hymyn suupieliin. 

Musikaalin valopilkkuina ovat Julius Suominen pääroolissa, Niki Rautén itsemurhan tekevänä Connor Murphynä sekä Samuli Pajunen hurmaavan pöyhkeänä perhetuttavana.

Suominen laulaa paikoin kuin enkeli, ja hänen esittämänsä Evan on uskottava nössö, vaikka ensi-iltajännitys paistoi hetkittäin. Rauténin tulkinta olisi noussut heittämällä koko musikaalin päärooliin, jos hahmosta olisi alun alkaen kirjoitettu vivahteikkaampi ja Connorin annettu paljastaa itsemurhansa motiivit. 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Raha pallon saa pyörimään, laulaa seremoniamestari Miiko Toiviainen. Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Turun kaupunginteatterin Cabaret kuljettaa elämän pohjavirtoihin.

MUSIKAALI | Cabaret Turun kaupunginteatterissa, ensi-ilta 30.8. Sovitus, ohjaus ja koreografia Jakob Höglund. Sävellys John Kander, laulujen sanat Fred Ebb, suom. Jukka Virtanen. Teksti Joe Masteroff, suom. Esko Elstelä. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä. Rooleissa Miiko Toiviainen, Anna Victoria Eriksson, Otto Rokka, Stefan Karlsson, Minna Hämäläinen, Sinikka Sokka, Jukka Aaltonen, Linda Hämäläinen, Helena Puukka, Emmi Kangas, Katariina Lantto, Soile Ojala, Anssi Valikainen, Miko Helppi, Santeri Helinheimo, Joonatan Perälä, Alen Nsambu. ★★★★★

CABARET kuuluu parhaimmillaan musiikkiteatterin aateliin. Vaikka olen katsonut teoksen monta kertaa Suomessa ja ulkomaanreissuillani, sydän sykähtää aina yhtä toiveikkaasti seremoniamestarin kajauttaessa ilmoille tervetulotoivotuksen Willkommen, bienvenue, welcome!

Joissakin näkemissäni versioissa fasismin nousu on unohdettu sivurooliin ja näyttämöllä on tyydytty repostelemaan onnettomia ihmiskohtaloja. Syntinen Berliini on sekin joskus näyttäytynyt pelkkänä irvistyksenä. Pahimmillaan esityksessä on jäänyt kokonaan pohtimatta, millainen kabaree tämä elämä lopulta on.

Onneksi Turun kaupunginteatterin kabareessa kaikki on toisin.

Anna Victoria Eriksson (vas.) tulkitsee Sally Bowlesin roolin. Miko Helppi ja Alen Nsambu kuuluvat svengaavaan ensembleen.
Anna Victoria Eriksson (vas.) tulkitsee Sally Bowlesin roolin. Miko Helppi ja Alen Nsambu kuuluvat svengaavaan ensembleen.

SIIS tervetuloa Kit Kat -klubille, 1920- ja 1930-luvun vaihteen Berliinin yöelämään. Yökerholaulajatar Sally Bowles (Anna Victoria Eriksson) haaveilee tähteydestä ja etsii rakkautta. Kuin tilauksesta kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (Otto Rokka).

Juhlitaan kuin viimeistä päivää, mutta seremoniamestari (Miiko Toiviainen) muistuttaa juhlakansaa elämänmenosta yökerhon ulkopuolella: Raha pyörittää maailmaa. Kaduilla rikotaan jo ikkunoita.

Lopulta kukaan ei pääse pakoon todellisuutta. Juhlat ovat auttamattomasti ohi. Huominen on sysimusta, unelmat särkyneet ja toivo paremmasta kuollut. Nimikkosävelmä viiltää sydäntä, mutta Turun kaupunginteatterin Cabaret kuljettaa vielä syvemmälle, elämän kylmiin pohjavirtoihin.

Finaali liikuttaa kyyneliin asti.

KOSKAAN aiemmin en ole nähnyt näin onnistunutta näyttämötoteutusta Cabaret-musikaalin kaksijakoisuudesta. Berliinissä juhlijoiden on pakko herätä unestaan, mutta Jakob Höglundin ohjauksessa myös katsoja ravistellaan hereille – todelliseen painajaiseen tässä ja nyt. 

Turun kaupunginteatterin Cabaret’ssa ei ole jälkeäkään klassikon pölyistä. Koko ensemble (mm. Sinikka Sokka, Jukka Aaltonen, Miko HelppiSanteri Helinheimo) puhaltaa yhteen hiileen, tanssijat ja orkesteri svengaavat kuin viimeistä päivää. Intensiivisen ja kokonaisvaltaisen esityksen kylkeen tarjotaan vieläpä yhteisöllinen prologi ja upea väliaikanumero. 

Rakkauden ja hyväksymisen kaipuu − toiveet, halut ja unelmat − ovat Cabaret-musikaalin keskeistä ainesta. Siksi iho on kylmästä kananlihalla, kun Anna Victoria Eriksson laulaa Piittaa mä en (I Don’t Care Much). Finaali liikuttaa jo kyyneliin asti. 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja ikääntymisen ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

geronposti[ät]gmail.com

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram