Vanhustenviikon juhlapuheissa vanhuus on viisautta. Presidentin suojeluksessa muistamme kiitollisina yhteiskuntamme kunniajäseniä, jotka ovat uhrauksillaan hankkineet meille itsenäisyyden, hyvinvoinnin ja koko nykypolven elämän.

Seuraavalla viikolla astuvat taas voimaan suomalaisen ikärasismin perussäännöt. Vanha ja vanhus ovat kirosanoja, joiden käyttö on kielletty niin kansalaisilta kuin virkakielessä. Voimme huokaista helpotuksesta ja ummistaa silmät ikävältä tosiasialta, että vanhenemme ja kuolemme joka ainoa.

Nyky-Suomessa vanhukset eivät todellakaan kuulu vanhainkotiin. Ensinnäkään kukaan ei halua olla vanhus ja toiseksi ei ole vanhainkotejakaan. On asumispalveluyksikköjä, palveluasuntoja, senioritaloja, ryhmäkoteja, hoivakoteja, kotiutusryhmäasuntoja, ympärivuorokautisia palvelutaloja.

Päivisin ikäihmiset kyyditään monipuolisten palvelukeskusten iloisiin toimintatuokioihin ja seniorikeskusten virikehetkiin. Kultaisen iän menojen kiivas tahti saa hien pintaan pelkästä ajatuksesta. Aktiivinen ikääntyminen on pop.

Jos omahoitoportaali ei riitä lonkkamurtuman sattuessa, iäkästä asiakasta kehotetaan ottamaan yhteyttä seniorineuvolaan. Hoito- ja kuntoutussuunnitelman sekä väestöllisen huoltosuhteen sallimissa rajoissa hänelle tarjotaan mobiilia kotihoitoa ja virtuaalikuntoutusta. 

Ja palvelu pelaa! Muistikuntoutuja saa asiakaslähtöistä palvelua muistipalvelukeskuksista ja joustavaa puhelinpalvelua muistipalvelupiiristä. Fysioterapeutin konsultaatiopalvelun ja ateriapalvelun pikavisiitin välissä pitää muistaa varata aika palvelutarpeen arviointipalveluun.

Yleistyneissä senioritaloissa ei tosin ole palvelua eikä henkilökuntaa. Niihin muuttavan täytyy ostaa palvelupaketti vielä jäljellä olevaan henkilökohtaiseen palvelutarpeeseensa, jota entisaikaan kutsuttiin vanhuksen loppuelämäksi.

Teksti on julkaistu Iltalehdessä 7.10.2015