Muuttolaatikkojen keskellä kahvitellessani aprikoin, milloin uusi asunto mahtaa tuntua taas kodilta. Loppujen lopuksi koti on ennemmin kokemus kuin tila.
Tavarapaljous on onneksi vähennyt muutto muutolta. Aika vähän ihminen oikeasti tarvitsee. On silti hauska pakata mukaan joitain hölmöjäkin esineitä muistoineen ja merkityksineen. Minulle katalonialainen peltirasia, Wanhasta Jokelasta kähvelletty tuoppi ja ystävältä saadut piirrokset ovat aarteita. Jotkin kirjeet säilytän visusti.
Rakastan lukemista, mutta olen alkanut luopua jopa kirjoista. Kulttuurikoti ei tarkoita hyllyyn pölyttyneitä teoksia, kulttuuri elää. Luen sähkökirjoja ja käyn kirjastossa, mutta pidän toki ne kirjat, joihin on syntynyt erityinen suhde: Seitsemän veljestä mummolan kirjahyllystä, Nykysuomen sanakirja opiskeluajoilta, Jukka Virtasen omistuskirjoituksella varustettu Omat ja käännetyt (”Puhtaat munat ja vilpitön mieli niin elämässä kaikki järjestyy”). On niitä muitakin.
Vanhemmuuttani olen huomannut, että kotiympäristössä pitää ehdottomasti olla linnunlaulua. Asuin viime kesänä Berliinissä ja kotouduin saman tien kun sisäpihalta alkoi aamuyöllä kuulua hillitön liverrys ja tuttua raakkumista. Miljoonakaupungissa pääskyset suihkivat ja illalla tulivat vielä lepakot.
Koti syntyy arjesta, lähimmäisistä, elämästä. Kaurapuurosta ja hyvän yön toivotuksesta. Kodilla on luonteenomainen rytminsä ja oma rauhansa, minkä tajuaa viimeistään kun tasapaino järkkyy. Kun joku tai jotain puuttuu.
Kodin merkitys vain korostuu iän myötä. Surullista kyllä en ole ikinä kuullut yhdenkään vanhuksen sanovan palvelutalon huoneistoaan kodiksi. Alakuloinen lausahdus ”Minun koti ei ole täällä” on sitäkin tutumpi.
