Esikoiskirjailija Anneli Suusaaren omakohtainen romaani Ei sinne yllä myrskysää kuvaa omaishoitoperheen tragedian, mutta rankan kertomuksen lomaan on ommeltu vastapainoksi myös elämänmittainen rakkaustarina.

Suusaari omistaa kirjansa kaikille muistisairauteen sairastuneille ja heistä huolta pitäville läheisille. Kun kirjailijan oman äidin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, kansien väliin on jäänyt raadollinen kuvaus omaishoitajan arjesta.

Samalla teos on aiheellinen muistutus siitä, että jokaisella muistisairaalla ihmisellä on takana omanlaisensa eletty elämä – haaveineen, rakkauksineen, pettymyksineen ja aikaansaannoksineen.

Kaikki on äkkiarvaamatta toisin kuin eilen.

Seitsenkymmenvuotiaan äidin aivoinfarkti muuttaa keski-ikäisen tyttären Hannelen elämän. Äidin ennuste on huono, sillä osa aivoista on lakannut pysyvästi toimimasta. Vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia.

Myös viisikymmentä vuotta kestänyt avioliitto saa uuden käänteen, kun Hannelen isästä tulee eläkkeellä puolisonsa hoitaja. 

Taitavan ompelijan puolivalmiit ompelukset ovat jääneet keskelle olohuoneen pöytää. Vähitellen katoavat sanat ja kaikki taidot. Äiti on kadonnut, hävinnyt, poissa. Omaishoitajana joutuu pohtimaan, mitä elämästä jää jäljelle. Mitä onkaan edessä?

Vaikka uupumus valtaa Hannelen, olisi jaksettava hoitaa myös palkkatyö. Kun äiti inttää ja toistaa samoja kysymyksiä loputtomasti, raivo on vain pakko yrittää niellä. Säälittää, välillä inhottaa ja tuska pusertaa sydäntä koko ajan.

Vuosien mittaan elämästä on tullut luopumista, kaikille.

”Päivä kerrallaan”, isä toteaa hiljaa.

Aviomiehen rakkaus sairasta puolisoa kohtaan on kärsivällistä ja lempeää. Se kestää, vaikka vaimo ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa hän meni naimisiin. 

Silti uupumus näkyy koko olemuksessa ja lopulta tulee romahdus. Vanha pari ei pärjää kotona ja on aika luovuttaa. 

Isän kuoltua Hannele katselee vanhempiensa kihlajaiskuvaa lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Muistojen tulva lyö palleaan.

Hannele haluaisi puhua äidille isästä, jutella ikävästä, kaivata isää yhdessä, itkeä yhdessä. Mutta äiti ei muista. Hannele kysyy, miksi tämä ei jo lopu.

Siihen äiti kuolee, syliini.

Hannelen äiti on vaivoistaan vapaa, kun hän nukkuu pois kolmetoista vuotta kestäneen sairauden uuvuttamana.

Hautajaisten jälkeen Hannele istuu kirkonpenkissä ja pappi sanoo äidin nimen: Terttu Marjatta Sundholm, kahdeksankymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sillä hetkellä Hannele ei enää itke eikä sure. Hän toteaa vain, että nyt on viimein totta se, mitä hän oli toivonut salaa jo monta vuotta. Sellaista ei yleensä voi sanoa ääneen.

Kuolema vapautti molemmat.