Olen tehnyt monta lääkärireissua vanhusten saattajana. Varsinkin ensimmäinen kerta on jäänyt mieleeni, sillä luulin alkuun, että silmälääkärillä on itsellään pahemmanpuoleinen karsastus.

Iäkäs potilas istui silmälääkärin kanssa vastatusten, mutta lääkäri etsi tuon tuosta katseellaan minua. Yhtäkkiä tajusin, että hän myös puhuu diagnoosista minulle – aivan kuin potilas olisi ollut ilmaa. Kiusallinen tilanne laukesi vasta, kun kerroin, että 85-vuotias potilas tekee terveyttään koskevat päätöksensä itse ja minä olen mukana vain työntämässä pyörätuolia. Taisipa lääkäri mutista jonkinlaisen anteeksipyynnönkin.

Nyt syksyllä satuin terveysasemalle, jonka itsehoitopisteeseen köpötteli vanha rouva mittaamaan verenpainettaan. Rollaattorin avulla liikkunut rouva pysäytti paikalle osuneen hoitajan ja kertoi, että mittari on rikki. ”Voi voi, tulkaa sitten joskus toiste uudestaan”, hoitaja huikkasi ja kiirehti matkoihinsa.

Sairaalan aulassa taas salakuuntelin vastikään, kun vanhus yritti tilata Kelan korvaamaa taksimatkaa keskitetystä tilausnumerosta. Hän ei ilmeisesti tiennyt sairaalan lankapuhelimen numeroa eikä omistanut kännykkää. Jouduin lähtemään, mutta viimeinen lause, jonka kuulin, oli epätoivoinen parahdus: ”Enkö minä oikeasti voi saada kyytiä ilman kännykkää? Miten minä pääsen täältä kotiin, kun minulla ei ole ketään?”

Lääkäreiden ja terveydenhuoltoalan henkilökunnan kehnoista vuorovaikutustaidoista liikkuu monenlaisia juttuja. Sokerina pohjalla voin onneksi kertoa positiivisen kokemuksen viime viikolta.

Nuoren mieslääkärin toiminta oli kuin oppikirjan esimerkki hyvästä palvelusta. Hän tervehti sekä iäkästä potilasta että saattajaa kohteliaasti hymyillen ja käyttäytyi muutenkin niin huomaavaisesti ja suurta ymmärrystä osoittaen, että seuralaiseni kanssa päätimme juhlistaa onnistunutta lääkärireissua vallan leivoskahveilla.