Toimintakyky tarkoittaa ihmisen kykyä selviytyä itselleen merkityksellisistä ja välttämättömistä arkielämän toimista omassa elinympäristössään.

Toimintakyky on vanhustenhoidon tärkeimpiä käsitteitä. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset mittaavat ja arvioivat toimintakykyä, ja tulosten perusteella tehdään päätökset asiakkaan hoito- ja palvelutarpeista.

Erilaisia toimintakyvyn mittareita ja arviointijärjestelmiä on käytössä lukematon joukko, ja tietoa asiakkaan avuntarpeesta ja sen muutoksista pitäisi kertyä runsain mitoin.

Haluatteko kuulla huonot uutiset? Tätä tietoa ei hyödynnetä ikäihmisten hoidossa.

TtM Liisa Klemola paljastaa tuoreessa väitöstutkimuksessaan, että uudesta lainsäädännöstä ja suosituksista huolimatta tiedon hyödyntäminen ikäihmisten hoidossa ei ole viime vuosina ainakaan lisääntynyt.

Ikäihmisten palveluissa tarvittavan tiedon hankintaa ohjaavat usein hallinnolliset määräykset ja käytössä oleva arviointimenetelmä. Arvioinnit perustuvat vanhentuneisiin ajatusmalleihin, joiden mukaan ikäihmisiin suhtaudutaan negatiivisesti ja sairauskeskeisesti. Toimintakykyä tarkastellaan usein hoitajan näkökulmasta. 

Hoitajat kokevat arviointien tekemisen sääntöihin perustuvaksi, ulkopuolelta tulevaksi määräykseksi. Arvioinnista ei nähdä olevan hyötyä omalle työlle eikä tiedonkeruun yhteyttä asiakkaan hoitamiseen ymmärretä. Kun kirjaamista ja raportointia ei mielletä tärkeiksi, niitä ei myöskään toteuteta käytännössä kunnolla. Asiakkaiden tiedot eivät ole aina ajantasaisia. Kirjaaminen saattaa olla pelkkää asiakkaan luona tehtyjen töiden luettelemista.

Pitäisikö turhaksi koetusta arvioinnista sitten luopua? Tutkijan mukaan asia on juuri päinvastoin. Toimintakyvyn kaikkien osa-alueiden arviointia tulee lisätä, jotta ikäihmisten avuntarpeista saadaan kokonaisvaltainen käsitys. Näin osataan kohdentaa palvelut paremmin.

Ikäihmisten hyvä hoito ei voi onnistua ilman hyvää tiedonhallintaa.