Väitän, että vanhat ihmiset eivät näy sosiaalisessa mediassa, vaikka uutisvirta alkaa olla tukossa vanhustyön ammattilaisten tekemistä päivityksistä.

Palvelutalot, hoivakodit, vanhusjärjestöt ja -yritykset työntävät kuulumisiaan Facebookiin ja Twitteriin jo jatkuvalla syötöllä. Aamutuimaan syödään maukasta puuroa. Päivisin poimitaan kukkia luonnon helmassa. Milloin askarrellaan, milloin juhlitaan tai ajetaan riksalla.

Toki kuvissa näkyy vanhuksia. Joskus sylissä on robotti tai kainalossa Paula Koivuniemi. Hymyillään ja halataan.

Kaikilla on näemmä kivaa, mutta hetkinen. Mitä hoitajien ja ohjaajien julkaisemat postaukset kertovat niissä esiintyvistä vanhoista ihmisistä? Kuka edes on tuo kuvassa hymyilevä vanha herra? Miksi häntä ei esitellä? Miksi hän ei saa sanoa mitään?

Vanhat ihmiset ovat mukana kuvassa, mutta he eivät ole yksilöitä. Heidän ei anneta olla persoonia. Vanhat ihmiset ovat paikalla, mutta he ovat muuttuneet näkymättömiksi.

Pääosassa on vanha ihminen eikä laama.

Tietysti olen onnellinen avoimuuden tavoittelusta. Uskon, että hoitaja toimii vilpittömästi, kun hän näkee Vienon silittämässä laamaa pihalla, ottaa valokuvan ja postaa palvelutalon Facebook-sivulle: ”Laama vieraili palvelutalon pihalla ja asukkaat tykkäsivät.”

Totta kai tämäntyyppiset tuokiokuvat ovat herttaisia silloin tällöin julkaistuina. Mutta kyllä asia on niin, että vanhustyössä pääosassa on vanha ihminen eikä laama. Tämän tulee näkyä myös sosiaalisessa mediassa.

Palvelutalossakin ihmisellä on etu- ja sukunimi. Hänellä on oikeus sanoa mielipiteensä tai olla sanomatta.

Olisipa virkistävää lukea vaikka asukkaiden omia tviittejä arkielämästä: ”Pöydässä oli taas perunoita ja jauhelihakastiketta. Mautonta, kuten yleensä, mutta tässä iässä sitä on vähään tyytyväinen. Maha täysi.”

Voisiko palvelukeskuksessa olla oma pressiklubi, joka hoitaisi koko mediapelin? Vanhat ihmiset tulisivat näkyviksi omana itsenä myös ulospäin, ja talon toiminta esittäytyisi heidän näkökulmastaan. Millaisia asioita ulkomaailma saisi tietää?

Vanhat ihmiset ovat sosiaalisesti näkymättömiä.

Sain lopullisen kimmokkeen tähän kirjoitukseen seuratessani eilen Jari Pirhosen väitöstilaisuutta. Pirhonen on tutkinut hyvää elämää vanhojen ihmisten ympärivuorokautisessa hoidossa ja kysyy, mitä ihmiset voivat tehdä ja olla.

Pirhonen ottaa lähtökohdaksi Aristoteleen ajoista vallinneen näkemyksen siitä, että hyvä inhimillinen elämä perustuu itsensä toteuttamiselle.

Elämä on hyvää, kun ihmisellä on mahdollisuus käyttää omia kykyjään omien päämääriensä tavoitteluun.

Jari Pirhonen kertoi väitöstilaisuudessa, että hän sai tutkimusidean Tove Janssonilta. Kertomus näkymättömästä lapsesta -tarinassa Tuutikki tuo muumiperheen luo näkymättömäksi muuttuneen Ninni-tytön.

Ninniä hoitaneen tädin suhtautuminen on ollut kylmää ja ironista, minkä seurauksena tytöstä on tullut näkymätön ja puhumaton. Muumitalossa aletaan pohtia, kuinka Ninni saadaan taas näkyväksi.

Pirhosen mukaan myös vanhojen ihmisten pitää saada sanoa ja näyttää, että ”minä olen tässä”. Yleinen hyväksyntä palvelujärjestelmän symbolisella tasolla ei riitä, vaan jokainen vanha ihminen on nähtävä arjen käytännöissä yksilönä ja persoonana.

Näkymättömät vanhukset on saatava näkyviksi.