Vanhusten elämänpiirin humoristinen kuvaaminen on osoittautunut viime vuosina kaunokirjallisuudessa menestysreseptiksi. Palvelutalo Ehtoolehto toimii Minna Lindgrenin huippusuositun romaanitrilogian seikkailujen näyttämönä, ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan marinat ovat olleet yhtä voittokulkua. Ruotsissa Catharina Ingelman-Sundbergin keinutuolikopla tehtailee rikoksia ehtimiseen ja Jonas Jonassonin satavuotias sankari sen kuin porskuttaa.

Hollannista joukkoon liittyy nyt Hendrik Groen teoksellaan Viimeiset villitykset. Salanimen takana pysyttelevä kirjailija ei asu oikeasti vanhainkodissa, mutta hänen kerrotaan kirjoittavan omista kokemuksistaan.

Viimeiset villitykset koostuu Hendrik Groenin päiväkirjamerkinnöistä vuoden ajalta. Kirja on hauska ja kertoja itseironinen, mutta tapahtumien taustalla väijyvät herkeämättä ikääntymisen aiheuttamat huolet ja vaivat.

Perjantaina 29. marraskuuta. Kävelin juuri ensimmäistä kertaa vaippa housuissa supermarketin halki. Hyvin meni.

Vaikka Hollantia dementiakylineen pidetään yhtenä vanhustenhoidon mallimaana, sikäläisen palvelutalon todellisuus näyttäytyy tutun raadollisena. Vanhukset viettävät päivänsä pitkälti toimettomina. Rahaa ja hoivaa on aina vain vähemmän, ja säästöt uhkaavat romuttaa koko systeemin.

Joukko vanhuksia päättää etsiä tekemistä ankean palvelutalon ulkopuolelta ja perustaa Vanha vaan ei vainaa -kerhon. Kerholaiset alkavat tehdä riemukkaita retkiä salassa henkilökunnalta, ja kerho saa siihen kuuluvien vanhusten elämänilon leimahtamaan uudestaan liekkiin. Ystävyys ja yhteisöllisyyden tunne antavat voimaa.

Vanha vaan ei vainaa -kerho ratkoo palvelutalon johtajattaren hämäräperäisiä toimia kuin Viisikko-kirjoissa ikään. Eläkkeellä oleva asianajaja auttaa paperisodassa, ja kerho löytää jopa vakoilijan välittämään luottamuksellista tietoa johdon edesottamuksista. Hurmaavaa!

Perjantaina 13. joulukuuta. Perjantai kolmastoista päivä, hyvä päivä käydä ostamassa arpa. Aina pitää olla jotain, mitä toivoa.

Koska Vanha vaan ei vainaa -kerhon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, Hendrik Groen unelmoi arpajaisvoitosta, jolla voisi ostaa pienen yksityisen vanhainkodin. Sinne ei tulisi johtajaa eikä hallitusta, ei ohje- eikä järjestyssääntöjä.

Unelmien vanhainkodissa olisi tilaa terveelle järjelle, ystävälliselle henkilökunnalle ja hyvälle tilauskokille siltä varalta, ettei vanhuksia aina huvita laittaa itse ruokaa hienossa keittiössään. Talossa olisi tilavat, valoisat huoneet, joissa saa pitää kissaa tai koiraa tai joulukuusta, jos haluaa.

Torstaina 10. tammikuuta. Vanhainkodissamme on mukava piha. Epäselviksi jääneistä syistä se kuitenkin on lukkojen takana. Laitoksen johto kyllä tietää, mikä asukkaille on hyväksi.

Vanhuksista kertovien seikkailu- ja veijariromaanien suosio perustuu osittain siihen, että vanhat ihmiset ottavat niissä ohjat omiin käsiinsä. Jokainen meistä haluaisi olla vanhana aktiivinen toimija ja oman elämänsä sankari.

Vanhusromaanien sankarihahmoilla kuolema on kantapäillä eri syistä kuin James Bondilla tai Jason Bournella. Ikä painaa. Sen vuoksi tunnelma kääntyy näissä teoksissa usein alavireiseksi tai pohdiskelevaksi. Raja hirtehisen ja sydämellisen naurun välillä on hiuksenhieno.

Viimeiset villitykset -romaanin minäkertoja Hendrik Groen pohtii eutanasiaa lukemattomilta eri kanteilta. Teepöytäkeskusteluissa eutanasiasta on vain pieni askel ihottumiin, jalkasieneen, peräpukamiin, ummetukseen ja virtsankarkailuun. Elossa ollaan − enemmän tai vähemmän raihnaisina mutta elossa.

Tiistaina 31. joulukuuta. Pitäisi olla kiitollinen jokaisesta onnellisesta päivästä, ja yritänkin kaikin voimin, mutta voimani eivät aina riitä. Uusi vuosi ei enää pääse minulta karkuun. Kevättä kohti!