Luin yötä myöten Antti Eskolan kirjan Vanhuus. Hellyin kyyneliin. Nauroin kuollakseni. Ärsyynnyin raivoon ja lopulta myhäilin taas hyvilläni.

Vanhuus. Helpottava, huolestuttava ja kiinnostava, kuten Eskola aihettaan luonnehtii. Hän kuvaa kirjassaan sitä helpotusta, mikä vanhenemiseen ja eläkkeelle jäämiseen liittyy: yksi suuri urakka on saatu valmiiksi. Se ei kuitenkaan poista kaikkia pelkoja ja murheita, vaan rinnalle nousee huoli siitä, millaisia kärsimyksiä loppuelämä ehkä tuo mukanaan.

Ratkaisuksi Antti Eskola ehdottaa kiinnostumaan siitä, mitä kaikkea vanhetessa tapahtuu. Millaisia ennen kokemattomia ongelmia syntyy iän myötä? Mitä ratkaisuja niihin joutuu kehittelemään?

Kun päivät alkavat olla vähissä, jokainen niistä kannattaa poimia erikseen tarkan ja kiinnostuneen havainnoinnin kohteeksi. Näin erillisistä päivistä rakentuu mielenkiintoinen ja merkityksellinen vanhuus. Carpe diem.

Antti Eskola panee elämäänsä pakettiin muistelemalla ja kertomalla. Samalla tavalla hän kehottaa muitakin selvittämään mieltä painavat asiat. Siitä vain, pakettiin kaikki mistä puhuminen helpottaa! Eskolan mukaan elämä antaa ennakkovaroituksia ja viisas mieluummin tutkii niiden merkitystä kuin vajoaa murheeseen ja ahdistukseen.

Onkohan tänään ketään kivoja kuolleita?

82-vuotiaana ”kokemusasiantuntijana” ja eläkkeellä olevana sosiaalipsykologian professorina Antti Eskola tekee teräviä havaintoja ja tulkintoja vanhenemisesta. Esimerkit ovat paikoin ratkiriemukkaita.

Esimerkiksi kuolinilmoituksia Eskola kertoo lukevansa uteliaan kiinnostuneena. Vanha ihminen saa niistä piristäviä keskustelunaiheita ja hyviä ideoita päivittäisiin pohdintoihinsa. Jopa pieni voitonriemu saattaa häivähtää: tuokin meni ennen minua, vaikka oli paljon nuorempi. Toki Eskola vakavoituu tässäkin irrottelun jälkeen pohtimaan kärsimystä, murhetta ja kaipausta kuolinilmoitusten takana.

Vapaus jostakin, vapaus johonkin

Helpotus, jonka eläkevuodet tuovat mukanaan, voi johtaa elämän merkityksettömyyteen. Antti Eskolan mukaan vanhuus saa arvokasta merkitystä ja sosiaalista sisältöä, kun sitä ei tuhlaa pelkästään omaan itseen – turismiin, golfin pelaamiseen tai kuntosalilaitteiden kanssa peuhaamiseen – vaan toimii muiden ihmisten hyväksi. Kiintymyksen ja kaipauksen tunnustaminen ei kuitenkaan ole suomalaismiehelle helppoa.

Eskola poistaa pistoolistaan varmistimen aina, kun tutkijat puhuvat ”hyvästä”, ”aktiivisesta” tai peräti ”onnistuneesta” vanhenemisesta. Liikkumisvaikeudet, väsyminen ja muistamisvaikeudet kuuluvat vanhuuden monimuotoisten huolien joukkoon.

Tässä maailmassa riittäköön toiveeksi, että saisi vielä vanhanakin ihmisarvoiset olosuhteet ja hyvän hoidon ilman turhaa kärsimystä. Ja Luoja varjelkoon ”tehostetulta palveluasumiselta” tai alati kasvavan vanhuusbisneksen ”palvelupaketeilta”.

Minä, vanhus

Kaiken elollisen kohtalona on kuolla. Antti Eskola pohtii, mahtaisiko ihminen havaita elämässään jotain uutta, jos sitä yrittäisi ymmärtää lopusta käsin eli kuolevaisuudesta. Kun tajuaa, että elinaikaa on vähän, sen käyttöä harkitsee tarkoin ja elämänlaatu paranee. Muutos alkaa jo siitä, että myöntää olevansa vanha ja hyväksyy sellaisen sanan kuin vanhus yrittämättä vältellä sitä typerin kiertoilmauksin, kuten seniori-ikäinen.

Hautajaisensakin voi kuvitella. Eskolan mukaan niiden suunnittelu on mielenkiintoista ja voi lauhduttaa kuolemanpelkoa. Psalmi lohduttaa mielikuvalla, jossa elämästä ei jouduta lähtemään kesken, vaan elämä tulee valmiiksi kenelle missäkin iässä: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.”

Antti Eskola: Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino. 230 s.