Konfirmaatio á la korona-aika

Vielä viisi kuukautta sitten kalenterissani oli merkintä tyttärentyttären ripillepääsypäivästä. Siellä kirkossa tietysti minäkin. Kattia kanssa!

Konfirmaatio tapahtui heinäkuun sunnuntaina Kuortaneen kirkossa. Urheiluripari Kuortaneen urheiluopistolla tuli päätökseensä. Minä en ollut siellä, mutta eipä moni muukaan.

Epävarmaa oli keväällä sekin, voidaanko koko riparia järjestää. Seuraavaksi piti jännittää, pääseekö tyttö Belgiasta tulemaan. Ihan yksinkertaista sekään ei ollut. Esikoinen ja tyttö tulivat omaehtoiseen karanteeniin Esikoisen vuokraamaan asuntoon lähelle meitä. Tosin heidän tulostaan jonkin ajan päästä hallitus avasi ovet Belgiasta Suomeen ilman karanteenia. Molemmat tyttäremme ovat olleet ihan sairaan tarkkoja siitä, että eivät oireettominakaan tuo mahdollisesti meille tautia.

Korona-ajan rajoitukset ovat kovat. Alkuperäinen ilmoitus riparin järjestäjiltä oli, että kirkkoon pääsee vain kolme henkilöä konfirmoitavaa kohden. Omaiset eivät myöskään saa osallistua tilaisuuden jälkeen opistolla ruokailuun ja kakkukahviin rippilapsen kanssa. Esikoisenikin mietti, että ehkä Kuortaneen keskustasta joku pitsapaikka löytyy. Mietintä ei nyt ollut kyllä kovin ihastunutta.

Muutama päivä ennen h-hetkeä tuli tieto, että ruokailu omaisille onnistuukin. Konfirmaatiota edeltävänä päivänä ilmoitettiin, että neljäskin läheinen saa tulla kirkkoon ja ruokailemaan. Se paikka oli sitten ilman muuta kummille, Kuopuksellemme. Rippilapsi soitti heti mielissään tiedon kummilleen. Oli vaan siinä ja siinä, että Kuopus ei ollut alkuperäisen suunnitelmansa mukaan jo junassa matkalla kotiinsa viidensadan kilometrin päähän. Kuin kohtalon oikusta, hyvästä sellaisesta, hän päätti edellisenä iltana mennäkin myöhemmällä junalla. Mikä ilo hänelle ja rippilapselle!

Minä olisin Mummelina ollut seuraavana listassa pääsemässä mukaan, jos vieraita olisi vielä lisätty. Kun ei lisätty, niin sain, taas, katsella lapsenlapsen juhlaa mökillä läppäriltä striimattuna. Olihan se taas jotakin, että edes sillä lailla mukaan pääsin. Tämähän rupeaa jo olemaan tuttua, kun isoveljen lakkiaisista nautin samalla tavalla. Postauksen siitä voit lukea  täältä.

Siinä juhlaa katsoessani muistelin omaa rippileiriäni vuosikymmeniä sitten Keuruulla, joka oli todella vaikuttava kokemus. Ripillepääsyn jälkeen sain sitten vanhemmiltani tanssiluvan. Ennen vanhaan ripillepääsy oli yhdenlainen aikuistumisriitti. Tosin, nyt uskallan sen jo tunnustaa, kerran kävin sitä ennen ”laittomasti” tansseissa luokkakaverin kanssa. Rikos lienee jo vanhentunut melkein kuudessakymmenessä vuodessa. Eikä siellä kyllä meikäläisellä kummoinenkaan flaksi käynyt.

Striimatussa kuvassa henkilöt olivat niin kaukaa kuvattuja, varmaan yksityisen suojankin takia, että en ensin pystynyt tunnistamaan rippilastamme. Kummien mennessä alttarin eteen papin kanssa osallistumaan siunaukseen, tunnistin Kuopuksen ja sitten olikin helppo seurata tyttärentyttären kulkua.

Henkilörajoitukset eivät olleet ainoat koronan aiheuttamat muutokset. Rippilapset istuivat turvavälin päässä toisistaan. Alttarin äärelle kerrallaan meni vain neljä. Ehtoollisella niin leipä kuin viini ojennettiin mahdollisimman kaukaa. Yhtään virttä ei kirkossa laulettu. Eivät edes rippilapset laulaneet omaan lauluaan, kuten tähänastisissa käymissäni konfirmaatiotilaisuuksissa ovat tehneet. Laulamattomuus varmaankin perustui siihen tietoon, että koronavirukset, oireettomallakin, helposti leviävät huutaessa ja laulaessa.

Kaikkeen tottuu, vaikka puukkohan seljäs, etenkin, jos makaa vattallansa, sanoo eteläpohojalaanen. Kai sitä nyt sitten tottuu siihenkin, kun puukosta sentään ei ole havaintoa, että ei voi osallistua lastenlastensa juhliin. Heille itselleenkin se on toki pettymys. Mutta minkäpä koronalle mahtaa! Parempi toki olla varovainen kuin ottaa riskejä taudista. Pientä lohtua saamme siitä, että pienimuotoiset lastenlasten yhteisjuhlat ovat vielä edessä.