Vaikka olen kohtalaisen paljon ravannut Tallinnassa, en ole koskaan käynyt kansallisooppera Estoniassa. Tämän mokan korjasin viime vuoden loppupuolella, kun olin siellä operetti Sirkusprinsessaa katsomassa.

Itse talohan on kaunis kuin koru! Voimme suomalaisina röyhistää rintaamme, koska talon ovat suunnitelleet suomalaiset arkkitehdit Wivi Lönn ja Armas Lindgren vuonna 1913.

Sirkusprinsessa oli niin kuin operetit yleensä: sisällöltään tyhjänpäiväinen, mutta lauluiltaan ja puvustukseltaan kaunis. Katsomo oli yllättävän pieni. Istuimet olivat edestä taakse asti suorassa linjassa. Olen kohtuullisen monen teatterin penkkiin peppuni painanut, mutta en koskaan näin huonoa näkyväisyyttä kokenut. Olihan se toki aika hupaisaa, kun niin minun kuin muidenkin katsojien päät nyökkivät kaiken aikaa eri suuntiin sen mukaan, mikä oli kulloinkin edessä istuvien pään sijainti. Asioilla on kuitenkin aina vähintään kaksi puolta. Tällä tavalla niskajumppaa tapahtui kaiken aikaa. Ei päässyt tulemaan jumia.

Viruhotellin KGB museossa olen käynyt ennenkin ja nyt tuli kertauskurssi. Paikka ja etenkin oppaan kertomat jutut ovat kuitenkin niin uskomattomia, että niitä kestää kuunnella useamman kerran, etenkin, kun eri oppaat tuovat oman värinsä kerrontaan. Kuten varmaan jokainen tietää, Viruhotelli  on meidän suomalaisten rakentajien aikaansaannos vuodelta 1972, joskin arkkitehdit olivat virolaisia. Sattuipa rakennusporukassa olemaan yksi tietty sähköasentaja, jonka ansiosta maassamme nykyään vaikuttaa kuuluisa kirjailija. Kyseessähän on syntyperältään virolaissuomalainen Sofi Oksanen. Näin annoin itselleni kertoa.

KGB:n eli valtion turvallisuuspalvelun museo on hotellin 23.kerroksessa, jota virallisesti Neuvostoliiton aikaan ei ollut olemassakaan. Hissi ei siis kulje sinne asti. Parvekkeilta avautuvat laajat maisemat.

Täällä radiokeskuksessa valvottiin ja salakuunneltiin hotellivieraita. Toisessa huoneessa pöydällä on punainen puhelin, jossa ei ole lainkaan numerolevyä. Siitä oli suora linja KGB:n päämajaan. KGB ylläpiti myös Neuvostopropagandaa, jonka mukaan maassa kaikki oli hyvin ja asukkaat onnellisia. Onnettomuuksia tai katastrofeja ei ollut, ne salattiin. Keskeneräisessä hotellirakennelmassa syttynyt tulipalokin aikoinaan salattiin. Museossa on yksi valokuva palosta. Se on jostakin syystä onnistunut säilymään.

Hotellin joka kerroksessa istui kerrosvalvoja, jonka tehtävänä oli kirjata ylös hotellivieraiden liikkeet ja mahdolliset vieraat ja raportoida ne eteenpäin. Joku Neuvostoaikainen hotellivieras oli kertonut nyt myöhemmin museossa käydessään oppaalle seuraavan kokemuksensa. Vieraan tullessa huoneeseensa ovi oli ollut raollaan ja hänen hattunsa poissa. Vieras meni kertomaan asiasta kerrosvalvojalle. Kerrosvalvoja oli sanonut: ”Hyvä herra, Neuvostoliitossa ei ole varkauksia.” Mikä ihannevaltio! Tähän tarinaan tosin huonosti istuu se, että aikoinaan työntekijöiden rehellisyyttä testailtiin jättämällä ”unohdettu” kukkaro jonnekin. Se onneton, joka sen avasi, sai väripatruunan iholleen. Reaalimaailma ja ihannemaailma taisivat olla törmäyskurssilla.

Hotellista kuusikymmentä huonetta oli varustettu salakuuntelulaittein. Seinien kerrotaankin olevan harvinaista mikrobetonia: puolet betonia, toinen puoli mikrofoneja. Salakuuntelulaitteet saattoivat kuulemma tuottaa hupaisiakin tilanteita. Jos vieras esimerkiksi moitti vessapaperin puutetta, hetki vain ja koputus kuului ovelta. Vessapaperi tuotiin.  

Salakuuntelulaitteita oli kätketty myös ravintolaan. Tarina kertoo, että joidenkin hotellivieraiden ravintolapöydässä oli tuhkakuppi, jonka he tarpeettomana siirsivät toiseen pöytään. Tarjoilija palautti sen heidän pöytäänsä, yhä uudelleen.

KGB poistui hotellista useimpine tykötarpeineen yhdessä yössä vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Osa tavaroista ja kiinnostavat tarinat jäivät jäljelle.

Neuvostoliiton tuon aikainen salakuuntelu oli meillä käsittääkseni hyvin tiedossa. Muistaakseni kahdeksankymmentä luvun alussa kävin Moskovassa opintomatkalla työhöni liittyen. Työtoverini kanssa syyllistyimme täysin kiellettyyn asiaan eli länsitavaran myyntiin. Taisimme peräti myydä yhdet sukkahousut hotellin siivoojalle. Siitäpä meille syntyi pulma: jos joudumme ruplatarkastukseen rajalla, miten selitämme, että rahat ja ostot eivät täsmää? Ihan tosissamme olimme asiasta huolissamme: ehkä emme ihan Siperiaan joutumista pelänneet, mutta tiukkaa kuulustelua kyllä.  Kun yritimme ratkaista tätä mahdollista pulmatilannetta kuiskuttelimme hyvin hiljaa toisillemme hotellihuoneessa. Ihan juuri siksi, että salakuuntelulaitteet eivät ääniämme tallentaisi. Nyt hymyilyttää, meistähän nyt varmaankin ja meidän suuresta rikoksestamme oltiin kiinnostuneita, mutta silloin veli neuvostoliittolainen oli aika uhkaava toveri.

Samalla reissulla kävimme vielä Tallinnan Teletornissa, Pohjois-Euroopan korkeimmassa rakennuksessa, korkeutta 314 metriä.  Tahi kuka kävi tornissa asti ja kuka vain sen alatasolla. Bussin kuljettaja sattui mainostamaan, että näköalatasanteella seisotaan sitten tyhjän päällä, lattia on lasia, josta on suora näkymä 170 metriä alas. Hui, sanoin minä. Sinnehän en sitten mene. Korkeanpaikan kammoista rupeaa huimaamaan. Vaan kuinka olikaan ollut oikeasti? Lattiassa oli vain tietty kohta, joka oli lasia, muuten lattia oli tavallinen. Pitääkö sitä olla niin pelkojänis, että heti jänistää? Maisemat olisivat olleet mahtavat.

Teletornikin on sikäli historiaa, että se on rakennettu Moskovan kesäolympialaisiin 1980 ja nyt avattu uudelleen kolmisen vuotta sitten remontin jälkeen. Viime kesänä torni sai ikävää julkisuutta, kun tornista alas köyden varassa laskeutuneet kaksi suomalaista naista putosivat osan matkaa ja loukkaantuivat. Lehdissä he arvostelivat kovin turvatoimia. En tiedä, onko tämä huvi nyt kokonaan lopetettu, en ainakaan löytänyt siitä mitään tietoa. Sitä vastoin halukkaat voivat maksusta harrastaa äärelläkävelyä puolen tunnin ajan. Vaijereiden varassa kävellään tornin reunalla 175 metriä korkealla.  Varmaan arvasitte, että itse en ryhtyisi siihen hommaan edes suuresta rahasta. ”Kaikkee ne häjyt hulluilla teettää”, olisi äitini asiaa kommentoinut. Ja taitaapa tuo kummasteleva tokaisu kuulua tuolta pilven reunalta.

Helsingin kauniit valot toivottivat matkaajat tervetulleiksi takaisin kotimaahan.

Kommentit (2)

Lilian
Liittynyt24.8.2015

Kaunis on Estonia teatteritalo. Olen käynyt siellä katsomassa Joutsenlammen ja Pähkinänsärkijä baletit. Upeita !

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hei Lillan, uskon että baletit ovat olleet nautittavia! Itsekin ajattelen, että kun nyt olen saanut niin sanotusti pään auki, uusintareissuja täytyy järjestää.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat