Serkkutreffit! Jotain pysyvää vuodesta toiseen

Vuosittaiset treffailut aloitimme vuonna 1997 eli 24 vuotta sitten serkkuni Leenan kotona. Silloin mukana olivat myös äidit. Muutamia vuosia on väliinkin jäänyt. Joskus elämä on koetellut jotakin niin kovalla kädellä, että voimia tapaamiseen ei ole ollut. Kesä 2014 jäi myös väliin. Sinä kesänä kuoli vanhin sisareni aivosyöpään.

Meitähän ei ole paljon kaikkineenkaan. Tämä on tällainen Osaserkkutapaaminen. Me neljä sisarusta ryhdyimme tapaamaan enomme tyttöpuolisia serkkuja. Alun perin meitä oli yhteensä kahdeksan, nyt on vain viisi kokoontujaa. Kaksi serkuista on hoitokodissa ja meidän sisaremme on kuollut, kuten kerroin. 

Miksi tällainen tynkä juttu, saatat ihmetellä. Monilla serkkutapaaminen kattaa kymmeniä serkkuja puolisoineen.

Meillä on näiden serkkujen kanssa jo lapsuudesta luodut kiinteät ystävyyssuhteet. Useampi enon tyttö on syntynyt samana vuonna kuin joku meidän sisarussarjastamme. Lapsena olimme toistemme luona yhteen pötköön useamman päivän, kuinkas muuten kuin kesäisin. Yhteistä oleilua olisimme halunneet viettää kauemmin kuin mitä aikuisille sopi. Me keksimme keinon pidentää Nurmon serkkujen oleskelua.

Useammin kuin kerran käänsimme seinäkellon viisareita taaksepäin linja-auton lähtöpäivänä. Ei siihen aikaan vielä meillä rannekelloja ollut, kännyköistä puhumattakaan ja vanhemmat olivat töissä. Kun pilamme paljastui, sapiskaahan siitä aina tuli. Saatiinpa kuitenkin yksi yhteinen lisäpäivä. Bussit, joita silloin linja-autoiksi kutsuttiin, kulkivat Alavus-Nurmo- välillä vain kerran päivässä.

Voi näitä ihania lapsuusmuistoja!

Serkkutapaamisessa käymme toistuvasti läpi vanhoja muistoja nykypäivän kuulumisten lisäksi. Mitään ylen radikaalia meistä kukaan ei ole yleensä tehnyt. Tavallisen harmaata sakkia. Korkeintaan lasten käänteet saattavat hämmästyttää.

Tänä vuonna tapaamme sisareni lesken talossa. Se on käytännössä kätevämpää, kun Saksasta lomailemassa oleva sisareni miehensä ja tyttären perheensä kanssa asustelee siellä.

Tapanamme on, että tuomme emännälle jotain pientä tuliaista. Kepa-serkku tuo nyt ison pussillisen kutomiaan eri kokoisia villasukkia! Voi miten mieluinen lahja! Siitä saavat osansa niin miehet kuin sisaren lapsenlapset. Kuvassa on vain jämät sukista jäljellä.

Miehet ja siskon tyttären perhe on usutettu lähtemään talosta jonnekin tieltämme pois, kuten tapamme on. Ehtivät kuitenkin sukkansa saada.

Aikaisemmin saatoimme tavata mökillämmekin. Nyt jollekin meistä ovat jyrkät rappumme liian haastavat. Kaikki eivät enää välitä saunasta ja uimisesta. Joten tapailemme kuivalla maalla!

Tällä kertaa päällimmäiset kuulumiset vaihdamme kuoharilasillisen ja täytettyjen ruislastujen lomassa. Kuten aina ennenkin, vähintään kaksi puhuu samaan aikaan omaa juttuaan. Siitäkin selvitään selville vesille. Välillä tosin puheenjohtaja nuijineen olisi nainen paikallaan.

Ruokatarjoiluja olemme tietoisesti pyrkineet yksinkertaistamaan. Eihän se ole tässä pääasia. Nyt pääruokana on siskoni tekemä kesäkurpitsalasagne ilman lasagnelevyjä. Että on hyvää! Tuota teen pian itsekin.

Jyväskylän sisko tuo tullessaan juustokakun. Kahvin kanssa jälkiruokana se maistuu tosi hyvältä.

Muistaisiko joku, minä vuonna tämä kuva on otettu? Entäs tämä? Onko sama vuosi? Kenenkä sohva kuvassa on eli kenen luona ollaan?

Kun muistiinsa ei voi luottaa, kirjaamme tapaamiset vihkoon. Varmaan ensimmäiset 10 vuotta oli vihossa vain, missä oltiin ja koska ja keitä oli paikalla. Nyt olemme ruvenneet kirjoittelemaan myös ajatuksia ja tuntemuksia tapaamisessa.

Sopivasti vieraiden tehdessä lähtöä palaavat miehetkin ”pakomatkaltaan”.

Hei hei! Tosi kiva kun tavattiin! Tapaamisiin ensi vuonna Vaasassa. Siihen asti soitellaan, tekstaillaan ja lähetellään pikkupaketteja. Tai ainakin tekstaillaan.