Upeaa, upeaa! En keksi, miten voisivat maisemat vielä parantua. Minulle kelpaa! Täydellisesti!

Mallan luonnonpuisto, jonka polulla seison, on laaja, 31 neliökilometriä. Kuvassa vasemmalla etuosassa, Käsijärventien toisella puolella, näkyy Saana, jonka olemme jo valloittaneet. Siitä vasemmalle on Pikku-Malla, jonne menemme tänään. Mallajärvi ja Mallalammet ovat myös kuvassa. Mallajärven rannalla tulemme retkiruokamme syömään.

Niin, nyt tassuttelemme kohti Kitsiputousta. Kuljemme reittiä, josta myös Ruotsista lähtevä ja Norjaan päätyvä 800 km pitkä Kalottireitti kulkee.

Heti alkumatkasta ylitämme Siilaskosken. Se laskee Siilasjärvestä Kilpisjärveen. Koski kuin koski, vaikka isompiakin tässä maailmassa olen nähnyt. Itse asiassa väitän miehelle, että ei se mikään koski ole. Mutta niin kartat sanovat.

Polku on jo alussa erityisen kivikkoinen ja nouseva. Takaisin tullessa huomaan, että alaspäinmeno se vasta hankalaa onkin. Ollapa poron vasa, niin kulkeminen polulla ei olisi ongelma. Kaikesta kuitenkin selvitään.

 Matkan varrella on persoonallisen näköinen yöpymismaja. Sisätilan lavereista päätellen se on aika uusi. Lasken, että 8-10 siinä vierivieressä sopisi nukkumaan.

Kun Kitsiputous on jo niin sanotusti nurkan takana, alkaa vaelluksen haastavin rasti. On useampia rakkakivien ylityksiä. On siinä mummelilla taiteilemista, vaikka vaellussauvatkin ovat mukana. Niistä on tässä hommassa välillä enemmän haittaa kuin apua. Rohkea sen rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan. Sillä mielellä taiteilen.

Elvytän muistiani kertaamalla netistä, mitä rakkakivillä tarkoitetaan. Ne ovat kivikkoa, joka on muodostunut mekaanisen pakkasrapautumisen seurauksena. Rakkamaita on juurikin erityisesti tuntureilla.

Siinä se on! Kitsiputous eli Mallan kyyneleet. Se on Suomen korkein yhtenäinen vesiputous, 100 metriä. Kuva ei pysty tallentamaan sen koko juoksua. Vesi tulee Iso-Mallan huipulta Kitsijoesta ja päätyy lopulta Kilpisjärveen.

Kuivasta kesästä johtuen putous ei ole kovin runsasvetinen. Sen solina kuitenkin on kuin rauhoittava musiikki luonnon hiljaisuudessa. Istun ja ihmettelen luonnon upeutta. Miten se nyt sanoo Pirkka-Pekka Peteliuskin Luontoillan mainoksessa: Luonto tarjoaa aidoimmat ja suurimmat elämykset. Jos ei mainos mennyt ihan näin, niin tuo edellä sanomani on ainakin niin taivaan tosi.

Tokihan vettä on otettava paitsi kahvin keittoon, myös janoon. Vesi on hyvänmakuista, kuten järvien vedet täällä muutenkin. Juu-u. Kaikkia näköpiiriin osuneita olen maistellut. Ne maistuvat paljon paremmilta kuin Kilpisjärven hanavesi. Järvet ovatkin hyvin kirkasvetisiä.

Putoukselta jatkuisi polku kolmen valtakunnan rajapyykille. Sinne pääsee myös laivalla, joskin käveltävä on lisäksi kolmisen kilometriä.  Me jätämme rajapyykit väliin. Kävimme siellä silloin viimeksi yli 20 vuotta sitten. Ei trenkää sielläkään alvariinsa juosta.

Pikku-Malla kohoaa 738 metriä merenpinnasta ja on 265 metriä Kilpisjärven yläpuolella. Nousua siis on, mutta ei mahdottomasti eikä enimmäkseen kovin jyrkkää. Hymy on kuitenkin herkässä kun perillä olen.

Sen verran korkea Pikku-Mallakin on, että huipulta Saana näyttää aika matalalta. Retkeilykeskus on kovin, kovin pienenä. Edessä on Kilpisjärvi ja oikealla Ruotsin tuntureita.

Saanan alueella emme nähneet yhtäkään poroa, jätöksiä kylläkin. Muutama riekko siellä tepasteli. Mallalla poroja on kaiken aikaa maisemissa, milloin lähempänä, milloin kauempana, milloin sekä että. Erikoisuus on tämä valkoinen poro, valkko, joka tuntuu olevan lähellä tämän tästä. Tiedä häntä, miten paljon näitä valkkoja porojen joukossa lienee.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, väittävät viisaat. Niinpä Mallan reissukin on kohta kohdaltamme ohi. Retkeilykeskus saunoineen odottaa. Ohi on Malla tältä syksyltä. Niin haikein mielin näitäkin kuvia katselen, että eihän sitä koskaan tiedä. Tulevaisuuden ennustaminen ja niin edelleen.

Haikeudesta huolimatta päällimmäinen tunne on kiitollisuus.