Kirjoitukset avainsanalla Pirjo Luoma-aho

On äiti (Pirjo Luoma-aho). On lääkäripoika (Pyry Nikkilä). On jalkavammainen tytär (Alina Tomnikov), joka on entinen, kuuluisa ammattiurheilija. Näiden pääroolien lisäksi näyttelijät esittävät 17 pienenpää roolia. Wau! Mikä muuntautumiskyky! Mikä nopeus!

Ilmasillassa Kansallisteatterin Willensaunassa ohjaaja Saana Lavaste tuo kolmessa muotokuvassa esiin kunkin perheenjäsenen auttajasyndrooman.

Äiti auttaa pienimuotoisesti lajittelemalla pakolaisille lahjoitettuja vaatteita, viemällä turvapaikan hakijoiden majoitukseen omenahilloa sekä majoittamalla joitakin heistä. Poika polttaa itseään loppuun kriisialueilla yrittäessään pelastaa ilmeisesti koko maailman. Tytär, kipeästä jalastaan huolimatta, menee pakolaisleirille tsemppaamaan jalkapalloa pelaavia lapsia. Tai ei hän itse asiassa edes tiedä, mikä hänen roolinsa on. Pääasia on mennä auttamaan. Kun hänelle selviää järjestelmällinen seksuaalinen hyväksikäyttö, hän lähtee pois. Toki hän tekee asiasta ilmoituksen järjestölle. Mitä tekevät järjestön edustajat? Laittavat silmänsä vähintään puoliumpeen.

En tiedä väliajalla, mitä ajatella. Olen itsekin ollut lajittelemassa lahjoitettuja vaatteita ja kokenut sen tärkeänä työnä, toisin kuin perheen äiti. Toki minäkin ihmettelin, miksi ihmiset olivat lahjoittaneet mitä kummallisimpia, osin rikkinäisiä ja jopa likaisia vaatteita. Auttamishalusta? Vai tilaisuudesta päästä roinasta eroon?

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että auttaminen sinänsä olisi väärin. Ehkä olennaisinta on se, miksi ihminen haluaa auttaa? Ja miten hän voisi oikealla tavalla auttaa? Perheenjäsenten motiivina näyttäisi olevan enemmänkin omat tarpeet: tarpeellisuutensa todistaminen ja hyväntekijänä oleminen. Tyttärellä näyttäisi tavoitteena olevan jopa oman julkisuuskuvansa kirkastaminen. Tosin äiti, minusta aivan oikein, harjoittelee kysymään: Voinko auttaa? Miten voin auttaa? Olennaisia kysymyksiä.

Luulisi, että kun jokaisella perheenjäsenellä on auttamishalua, se jotenkin yhdistäisi perhettä. Mitä vielä! Tuskin he tietävät, mitä kukakin on tekemässä ja vielä vähemmän keskustelevat siitä keskenään. Satunnaisissa puhelinkeskusteluissa ei mitään kohtaamista tapahdu. Jokainen elää omassa kuplassaan. Tahi ehkä enemmänkin omalla auttamissaarellaan.

Ohjaaja Saana Lavaste kertoo bloggariklubilla viestinnän tuottaja Kirsi Helstelän haastattelussa Paula Salmisen kirjoittaman näytelmän kertovan ihmisen syyllisyydestä, syyllisyydestä omasta hyvinvoinnistaan osan ihmisistä kärsiessä. Se kertoo myös perheestä ja perheen jäsenten välisistä suhteista. Lavaste tuo ihmisten läheisyydestä ja etäisyydestä esiin tyypillisen nykypäivän ilmiön: jotain tuntemattoman kuuluisuuden kuolemaa voidaan joukolla surra isosti, kun taas sukulaisen kuolema voi jäädä vähemmälle. Mitä tämä kertookaan meidän ajastamme?

Lavasteen mukaan näytelmän perheessä on kuitenkin paljon rakkautta. He eivät vain tiedä, mitä tekisivät sillä. Toivoa on.

Näytelmän lopussa koko pieni perhe istuu yhdessä sohvalla televisiota katsomassa. Poikakin lupaa jäädä äidin luo yöksi. Televisiosta he näkevät kuvaa pakkopalautettavista turvapaikanhakijoista, joista yhtä äiti on auttanut. He lähtevät äidin aloitteesta yhdessä osoittamaan mieltään pakkopalautuksia vastaan.

Tämäkö olisi oikea tapa auttaa? Ei varmaankaan. Haluan ajatella, että sekä kirjoittaja että ohjaaja ovat näytelmän lopulla enemmänkin halunneet osoittaa sitä, että perhe on löytänyt yhteyttä, jota tähän asti ei ole ollut. Mitenkä auttaa oikein? Yhteistyössä, sanoo Lavaste. Yhteistyössä myös autettavien kanssa.

Osaavaa näyttelijän työtä katselee aina nautinnolla. Kun Ilmasilta käsittelee vielä tärkeitä asioita, jotka saavat ajattelemaan, ei esitykseltä voi enempää toivoa. Sampo Pyhälän lavastus mainioine oivalluksineen täydentää hyvin näytelmän teemaa.

Poistumme esityksestä ”lentokentän” turvatarkastusnauhojen välissä. Kone muun muassa Bagdadiin on lähdössä. Taidamme olla lähdössä auttamaan itse kukin. Miten?

 

 

Näytelmän kuvat ovat Kansallisteatterilta

Ilmasillan ennakkonäytös oli 12.2.20, ensi-ilta on 13.2.20

Kiitokset Kansallisteatterille niin lipusta kuin bloggariklubista.

 

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat