Auringonkukkaviljelmäni kasvoi tänä vuonna ennätyksiin niin määrässä kuin korkeudessa. Odotukseni olivat korkealla. Kohta pelto lainehtii ihanan keltaisena! Vaan kuinkas sitten kävikään, kuten sadussa kysytään. Kesä ei antanut ilmeisesti tarpeeksi aurinkoa, että kukat olisivat jaksaneet nupuista aueta. Muutama sinnikäs keltainen teriö seasta loisti.

Raskain mielin kiskoin kaikki varret kukkanuppuineen kompostiin, että lannantuojamies, anteeksi lannantuojahenkilö, saattoi sopimuksen mukaan levittää kuorman pellolle. Sen jälkeen tulisi naapurin kyntäjähenkilö hommiin. Niitä paksuja varsia riitti ja riitti! Näytti siltä, että kiskoinpa kuinka paljon tahansa, yhtä paljon oli jäljellä. Se oli kuin satumetsä! Uusia varsia kasvoi varmaan pikavauhtia tilalle! Aurinko porotti, hiki valui ja jano oli älytön! En vain malttanut lähteä kesken urakan vettä hakemaan. Ja loppuihan se homma aikanaan. Ihme kyllä.

Edellisenä päivänä olin kuokkinut loput perunat. Muita töitä vielä riitti. Mökillämme on hotelli helpotuksia kokonaista kolme. Niistä kaksi hoitelin talvea odottamaan: sähkökäyttöisen sisävessan ja Hyyskän. Huussin tyhjennän vasta keväällä. Vanhimman, Hyyskän, portaat ovat vinoutuneet pahasti. Siinä työmaata ensi kesäksi. Nykyhuussit ja –hyyskät eivät onneksi haise lainkaan, kiitos kiinteän ja juoksevan aineen erottelun ja sekaan heitettävän Hajusiepon tai vastaavan. Mikäpä siinä on tyhjennellä ja peseskellä!

Kompostia oli tyhjennettävä ennen tuota hommaa. Toki vain se osa kompostia, jossa jätteet ovat muhineet 2-3 vuotta. Minulla on mökkikirjassa tarkka rätinki, mitä mihinkin kohtaan on kulloinkin pantu jälkimaatumaan ja mikä kohta on tyhjennetty perunapeltoon. Kompostihommat ovat yleensä olleet aviomiehen, anteeksi aviohenkilön , kontolla. Nyt kuitenkin näytti siltä, että hänellä menee puusouvissa kaikki aika. Siispä tartuin talikkoon. Kovin harvarakoiselta talikko tuntui. Osa saaliista tippui jo muutaman metrin matkalla. Siispä lapion hakuun.

Lannantuojahenkilö oli toivonut, että traktorin ja peräkärryn väylältä jokunen puu ja puska kaadettaisiin. Ei muuta kuin mies asialle. Hän hommasi muutama vuosi sitten kaikki kaatoon tarvittavat vehkeet ja välineet. Samaan hintaan hän sai myyjältä vähintään keskivahvan pelottelun esimerkein siitä, mitä kaikkea voi sattua ja on sattunut puiden kaadossa. Nyt ei onneksi sattunut muuta kuin että syntyi mukava kasa saunapuita tuleville vuosille. Pääsiäiskokon aineksetkin ovat jo kasassa.

Ja mitä vielä?  Sulastiavantoallas on odottanut rannassa pesua koko kesän. Nyt oli korkea aika se tehdä. Mukava on sitten puhtaampi vehje jäihin ”tiputtaa”. Jaa jaa. Ihan tiputtamalla se ei suju. Muutamakin tunti siinä on aherrettu. En kylläkään yleensä minä vaan henkilöt.

Näiden ja muutamien muiden hommien jälkeen 12-asteinen järvi suorastaan houkutteli hikisen puurtajan uimaan. Ja kyllä, ihan oikeasti uin, en vain kastautunut. Ei niitä vetoja ihan kehumiseksi asti ollut, mutta sen verran kuitenkin, että mieleeni ehti tulla joskus lukemani ajatus: ”Mummojen vaaleanpunaiset ruhot näyttävät vedessä aivan siskonmakkaroilta” (romaanihenkilö Tuula Anna-Leena Härkösen kirjassa Onnen tunti). Ehkä siskonmakkaruudesta johtuen vesi tuntui paljon lämpimämmältä kuin illalla saunalöylyjen välissä. Fyysillinen työ taitaa lämmittää koko kehon sisuskaluja myöten paremmin kuin löyly.

Molemmat vanhempani olivat lähtöisin maanviljelijäperheistä. Isovanhempiani en ehtinyt tavata. Luulen kuitenkin, että heiltä olen saanut jonkinlaisen farmarigeenin. Niin paljon tykkään tällaisista ruumiillisista töistä. Nytkään ei harmittanut yhtään, vaikka lähimökillä pariskunta istui laiturilla nokka aurinkoa kohti. Osa maahenkisyydestäni on varmasti siirtynyt myös perimissäni työhaalareissa, joissa isäni aikoinaan aina mökillä hommia teki. Tosin jo nuorena olin naapurin viljelijäsisarusten paras, joskin ainut renki!

ps. Tamperelainen Aamulehti on linjannut, että se pyrkii välttämään tasa-arvon nimissä sukupuolittuneita nimityksiä. Tässä hengessä olen korvannut mies-sanat henkilöllä. Yritän pyristellä ajan hermolla.