Kirjoitukset avainsanalla Tampere Filharmonia

Olemme aviohenkilöni kanssa jälleen kerran itsenäisyyspäivän konsertissa Tampere-talossa. Iso Sali ei ole aivan täynnä, kuten usein vastaavassa konsertissa on ollut. Johtuneeko siitä, että kapellimestarina ei ole Santtu-Matias Rouvali vai koronasta. Koronapassit toki ovella tarkistettiin.

Kapellimestarina on vasta 27 -vuotias Emilia Hoving, nuori lupaus. Vaikka en kapellimestarin työstä mitään ymmärräkään, niin joka tapauksessa kappaleet soitettiin nautittavasti. Sen nyt kuitenkin ymmärrän, että hyvää osaamista ja yhteistyötä siinä vaaditaan niin sinfoniaorkesterilta kuin kapellimestarilta.

Johtuneeko kapellimestarin iästä, että ensimmäiset teokset ovat tällä kertaa suhteellisen nuorten säveltäjien tekemiä? Todennäköisimmin musiikilliset seikat ovat kuitenkin valinnan perusteena.

Kiinnostavimpia minulle ovat sinfoniaorkesterin ja Jaakko Ryhäsen yhteisesitykset oopperasta Viimeiset kiusaukset. Kyllä Ryhäsellä on edelleen uskomattoman komea ääni! Hänen bassossaan on tarvittaessa hyvin voimaa. Omien sanojensa mukaan hän on kaksi kertaa lopettanut laulamisen: sydänleikkauksen jälkeen ja koronan takia. Koronan aiheuttaman paussin vuoksi hän on nyt kuulemma joutunut lisäämään harjoittelua. Sen uskon.

Ryhäsellä on nyt joulukuussa 75-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi useampikin esiintyminen. Meilläkin on vielä liput konserttiin, jossa hän esiintyy Seppo Hovin kanssa.

Itsenäisyyspäivän konserteissa itselleni tärkeintä on kuitenkin Finlandia. Pelkästään sen takia voisin tulla konserttiin. Nytkin jo alun mahtavat soinnut saavat kyyneleen silmääni. Sävelten ja rumpujen pauhu sekä välillä kauniit huilujen äänet saavat kylmät väreet selkäpiihini. Kyllä Sibelius osasi! Mutta kyllä osaa Tampereen filharmoniakin! Mieli tekisi laulaa mukana, vaan sitä en nyt sentään tällä kertaa tee.

Konsertin ensimmäinen Tarkiaisen teos jää minulta kutakuinkin kuulematta. Tai ainakin kuuntelematta. Jo ensisävelten aikana miehen vieressä oleva, yksin istuva nainen, nousee ylös ja sanoo, että hänen pitää mennä pois, häntä pyörryttää. Minua ohittaessaan hän ei jaksa eteenpäin, voimat alkavat loppua. Kannattelen häntä ja yritän tähyillä, missä on vahtimestari. Joku rivillämme istuva huomaa yhden vahtimestarin istuvan salin sivulla ja viittoo tämän tulemaan. Pian nainen pyörtyy lattialle. Vahtimestari pyytää korvakuulokkeellaan apua isoon saliin. Sanon, että ambulanssi on myös tilattava. Hän toistaa sen kuulokkeeseen. Kaksi vahtimestaria kantaa naisen pois.

Naisen tilanne jää mieleni päälle vielä tapahtuneen jälkeen. Pois lähtiessämme yritän tähyillä jotain vahtimestaria, mutta en näe. Olisin vain kysynyt, että kävihän ambulanssi tarkastamassa naisen kunnon. Pyörtyminenkään ei aina ole viatonta, olen käytännössä oppinut. Kun en siihen nyt saa vastausta, yritän vain luottaa siihen, että tilanne on asiallisesti hoidettu.

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Käyskentelen parkkipaikalta kohti Tampere-taloa. Olo on toisaalta tuttu, toisaalta tilanne tuntuu jotenkin oudolta. Onhan viimeisestä konserttikäynnistä jo paljon aikaa. Kuinka pitkä aika mahtanee olla?  Filharmonikkojen konsertteja on ollut jo pari tässä syyskuussa, mutta meillä ovat mökkireissut ajaneet niiden yli.

Nyt olen tässä.

Olen varustautunut kasvomaskilla, kuten suositus on. Tottakai. Visiiripäiset vahtimestarit opastavat järjestyksessä tulijat penkkeihin, joka toiseen. Kun olemme aikaisessa, joudumme tai pääsemme toiseen riviin. Se on sekä hyvä, että huono. Puolensa ja puolensa.

Aikaisemmissa syksyn konserteissa ei ole ollut väliaikaa. Nyt Filharmonian intendentti Juha Ahonen kertoo, että väliaikaa kokeillaan. Palautteet ovat kuulemma tervetulleita. Samalla kehotetaan kuuntelijoita välttämään bravo-huutoja pisaratartunnan takia. Sen sijaan voimme taputtaa raivokkaasti ja vaikka huiskutella käsillä. Jopa jotakin. Että ihan huiskuttelemaan. Taidanpa jättää huiskuttelut väliin, olkoon konsertti miten hyvä tahansa.

Soittajat tulevat vähän tipotellen. Eivät tule jonossa, kuten yleensä. Orkesterissa näen osaksi tutun näköisiä kasvoja, joista tiedän vain joidenkin nimen. Ilmeisesti koronasta johtuen jokaisella soittajalla on oma nuottiteline. Tähän asti on kaksi soittajaa käyttänyt samaa. Myös välit soittajilla ovat minusta hieman normaalia pitemmät.

Kapellimestarina on tamperelaisten oma Santtu- Matias Rouvali. Matkustuskielloista johtuen ulkomaiset kapellimestarit eivät pääse tulemaan eikä Rouvali pääse johtamaan ulkomaille. Hyvin käy näinkin. Rouvalin taidot tiedämme ja tuskin joudumme pettymään tänäänkään.

Kuvassa ylempänä kapellimestari Rouvali, alempana pianisti Pohjonen

Orkesteri aloittaa Beethovenin pianokonsertolla nro 3 c-molli. Solistina pianotaiteilija Juho Pohjonen. Etuosan paikan etu on, että voin välillä tarkkailla pianistin soittamista. Jestas, miten sormet välillä lentävät! Hänenkin kohdallaan ihmettelen taituruuden lisäksi sitä, miten ihmeessä kolmiosaisen teoksen pystyy muistamaan ulkoa. Pianokonserton largo-osa iskee minuun kuin tuutulaulu. Olen pienessä, ihanassa nirvanassa. Muut kaksi osaa ovat vauhdikkaampia, mutta ah niin ihania. Olen vallan myyty niin Pohjosen kuin orkesterin ansioista!

Taputamme esityksen jälkeen hyvästä syystä kovaa ja pitkään. Niin pitkään, että Pohjonen suo meille pienen lisäkappaleen. Hän sanoo kyllä ennen soittoa sen nimen, mutta minäkään, vaikka edessä olen, en sitä kuule. Olen joskus aikaisemmin jo miettinyt, eikö voisi olla mikrofoni valmiina lavan lähellä, jos jollakin tulee jotain sanottavaa kesken kaiken. Kapellimestari Rouvali ainakin on toisinaan jotain kesken kaiken jutellut.

Väliajalla kohtaan kuorokaveri Annen ja hehkutan hänelle pianokonserttoa. Musiikkiin paremmin perehtyneenä hän hieman kritisoi pianistin ja orkesterin yhteistyötä. Siinä oli kuulemma ajoittain pienen pientä ajallista ristiriitaa. Voi olla. Varmaan hän paremmin ymmärsi. Minulle kyllä kelpasi hyvin näinkin.

Väliajan jälkeen Beethovenin 5. sinfonia on upea ja upeasti tulkittu. Kiitos orkesterin ja kapellimestarin! Loppupuolella on suorastaan jylisevää mahtipontisuutta, joka nostaa ihokarvat pystyyn. Kiitos ja kumarrus, myös Ludwigille sinne tuonilmaisiin!

Lähetämme vahtimestarin kautta palautetta väliajasta. Jotenkin ei kaaliini mene, että maskia suositellaan ja kuitenkin se täytyy sitten väliajalla ottaa pois, jos jotakin tarjolla olevasta haluaa ostaa ja nauttia. Siinä ne sitten maskit nököttelevät pöydillä kenties välillä käsiin rutattuina. Mitä ne asiantuntijat ovatkaan sanoneet maskin oikeasta käytöstä? Turvavälitkin haihtuvat huushemmettiin, kun väliajan jälkeen tunkee toisten ohi paikalleen penkissä. Eli, jos minulta kysytään: ei väliaikaa. Jos normaalipituinen konsertti on soittajille ja/tai kapellimestarille liian raskas yhteen menoon, niin lyhennettäköön konsertteja. Toisaalta. Sama peli on teattereissa. Mitä minä siis tässä nillitän.

Musiikin virkistäminä ja innoittamina lähdemme jotenkuten järjestyksessä salista kotimatkalle. Kyllä kannatti tulla! Oli upeaa!

Ai, että jospa kumminkin innoissani rupesin huiskuttelemaan?

En hemmetissä!

 

Ps. Harri Hautala neljän tähden arvioinnissaan (AL 27.9.20) kirjoittaa muun muassa: ”Konserton avausosassa Pohjonen ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali mittelivät hetkittäin täsmällisestä temposta ja vetäjän paikasta, mutta kokonaisuutena orkesteri ja pianisti löysivät veljellisesti toisensa.” Kyllä Anne musiikkisuvun jäsenenä oikein kuuli, kuten arvelinkin!

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat