Ihmisiksi Tampereen teatterissa. Olipa omituinen näytelmä

Mikä mahtaa olla näytelmän sanoma?

Minulle keskeisenä jää mieleen, että lähihoitajan ammatti on kaikkien ammattien pohjasakkaa. Se on ainut ammatti, johon jätekukkulalla eläneet, ihmisiksi pyrkivät Matti (Matti Hakulinen)  ja Liisa (Elina Rintala) kelpaavat ”yhteiskuntaan” pyrittyään ja  päästyään. Lisäksi runsaiden toistojen ansiosta tulee selväksi, että lähihoitajan työ on vain p…….n pesemistä kuolevilta.

Näytelmän kirjoittaja Kari Hotakainen kertoo ohjelmalehtisessä halunneensa tehdä komedian. Idea on minustakin hyvä. Matti ja Liisa pyrkivät ihmisiksi yhteiskuntaan. Virkailija ( Eeva Hakulinen) panee heidät tekemään monia ”pääsykoetehtäviä”. Hotakainen on tässä tuonut esiin oivaltavasti meille tuttuja yhteiskunnan tyypillisiä, ärsyttäviäkin juttuja. Oivaltava ja hauska  idea ja toteutus.

”Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa”, pohtii Hotakainen. No, näytelmään hän on kirjoittanut, että lähihoitajan töitä. Virkailija toteaa senkin, että siihen hommaan on tulossa ulkomailta ”lähes ihmisiä”. Lainausta en muista ihan oikein, mutta sanonta tarkoitti juuri sitä, että ihmisiä ulkomailta tulevat työntekijät eivät ole.

”Kuvittelin kaksikon lapsenomaisiksi klovneiksi, jotka päästävät suustaan sellaista, mitä meidän ”yhteiskuntalaisten” ei tulisi mieleenkään sanoa”, kirjoittaa Hotakainen. Voihan Hotakainen, missä todellisuudessa elät? Ihan kaikki näytelmähenkilöiden ajatukset ja asenteet lähihoitajista ja vanhoista hoidettavista tulevat vastaan turuilla ja toreilla. Siksipä lähihoitajien koulutukseen haluavia ei tahdo löytyä. Ei niitä asenteita komedian nimissä olisi tarvinnut enää vahvistaa.

Matti ja Liisa saavat työtä vanhusten, ”kuolevien” kanssa. Siellä makaa myös päänsä lyönyt Virkailija. Lopuksi Virkailija ja hoitajat Matti ja Liisa laulavat yhdessä Abbaa Matin säestäessä kitaralla. Tuntuipa kaiken jälkeen päälle liimatulta.

Sanottakoon, että en ole lähihoitaja eikä läheisissäni ole lähihoitajia. Sitä vastoin olen tavannut ja tapaan lähihoitajia työssään, muun muassa hoitokodissa ystävän luona vieraillessani. He näyttävät tekevän siellä, ystävällisinä, paljon muutakin kuin p…….n pesemistä. Arvostan heidän tärkeää työtään kovasti.

Teatterisalista poistuttaessa kuuluu ääni: ” Onhan se välillä tollasta.” Oliko hän ehkä lähihoitaja, mene tiedä. Painottaisin kuitenkin sanaa välillä.

Saatat ajatella, että siinä on taas yksi tiukkapipoinen, kukkahattu nutturapää. Joo, tiukkapipoinen voin olla. Nutturaan asti hiukseni eivät koskaan ole riittäneet. Kesäinen kukkahattu voi löytyä. Saatan olla myös niin yksinkertainen ja pitkillä piuhoilla varustettu, että en ymmärtänyt oikein tämän komedian sanomaa.

Niin yksinkertainen en kuitenkaan ole, ettenkö ymmärrä arvostaa näyttelijöiden hienoa, ammattitaitoista työtä tässäkin näytelmässä. Siitä kiitos.

Niin tai näin. Tämä ei ollut minun näytelmäni. Ärsyynnyin. Ehkä se olikin tarkoitus.

Ohjaaja Tuomo Rämölle ohjelmalehtisen mukaan on päällimmäisiksi kysymyksiksi noussut muun muassa: mistä ihmisyys koostuu? kuuluuko ihmisarvo kaikille? mitä on olla ihminen? Hyviä kysymyksiä. Niitä on hyvä pohtia kaikkien näytelmän henkilöiden kohdalla.

Esityskuvat käsiohjelmasta, Heikki Järvinen