Pylväspyhimyksenä kiipeilypuunsa huipulla on Tyttären kissa, joka tuntee nimen Ruska. Tai tuskinpa tuntee. Ruska on nimittäin löytökissa, joka toimitettiin löytöeläinkotiin arviolta parivuotiaana. Pentujakin oli kaksi. Niiden kohtalosta ei ole tietoa. Löytöeläinkodissa huomattiin, että kissa, silloin vielä nimetön, ei kuule.

Kuka tietää, miten traumaattinen menneisyys hänellä on ollut. Onko kuulovamma synnynnäinen vai jossakin kahinassa saatu? Niin tai näin.

Kuten arvata saattaa löytökissan sopeutuminen perheeseen ei tapahtunut ilman ongelmia. Niistä en tosin tiedä kuin sen, mitä Tytär on kertonut. Itse olen huomannut, että näiden noin neljän vuoden aikana Ruska on selvästi tullut ihmisläheisemmäksi ja aktiivisesti läheisyyteen hakeutuvaksi.

Ruskalla on nykyään meillä visiteeraillessaan niin sanotusti todelliset kissan päivät. Huomiota hän ei enää joudu jakamaan koiramme Wimman kanssa. Wimma jouduttiin lopettamaan kohta kaksi vuotta sitten.

Että minulla ja miehellä, joka jakaa kanssani ruokapöydän ja vähän muutakin, ei olisi liian yksitoikkoista, Ruska järjestää välillä äksöniä.

Kuulin olohuoneesta jotakin ihmeellistä ääntä. Sinne rynnättyäni näin Ruskan purevan palavan sähkökynttilän lamppua. Itse asiassa taisin nähdä vain pienen rikkoontuneesta lampusta tulevan välähdyksen ja pakoon pinkaisevan Ruskan. Ehdin karjaista kuin heikkopäinen: Ruska, ei!!! Lamppuun oli jäänyt törröttämään vain yksi siru. Muut keräsin lattialta toivoen, että Ruska ei sentään olisi ollut niin täyskaheli, että olisi paloja syönyt.

Sen jälkeen rupesimme etsimään kattia. Ei missään. Ei niin missään. Ei sängyn alla, ei oven takana, ei vaatehuoneessa, ei vessassa, ei siivouskomerossa. Ei niin missään. Makuuhuoneen ikkuna oli ollut pienellä raolla auki. Niin pienellä, että Ruska ei siitä sovi. Silti katselin ikkunan alta lumesta näkyisikö kissan tassun jälkiä. Ei näkynyt. Rupesin jo epäilemään aineen häviämättömyyden lakia.

Olimme miehen kanssa olleet lähdössä kauppaan. Tunnin etsinnän jälkeen lähdimme kerättyäni ensin joka huoneesta pois pöytäsähkökyntteliköt. Totesin, että jos Ruskaa ei tullessa näy, on soitettava Tyttärelle.

Ja mitä tapahtui? Tullessamme Ruska istui kaikessa rauhassa muinakissoina yhdellä lempipaikoistaan,  pianon päällä.

Niin. Piano. Ellei pianon kantta muista illalla panna kiinni, saatamme yöllä herätä Ruskan improvisointiin. Ties mitä kissasinfoniaa on kehittelemässä.

Yhtä sun toista Ruska on visiteeraillessaan tiputtanut lattialle. Lasisia tuikkukippoja meillä on liiankin kanssa. Niitä joutaa mennä. Harmillista on vain niiden sirujen siivoilu. Melkein ensitöikseen hän tällä kertaa saunan ikkunalta tiputti sellaisen. Se oli kyllä minun vikani, kun en ollut sitä korjannut pois. Tiesinhän, että Ruska aina ikkunanlaudoilta haluaa tarkkailla elämänmenoa. Tietokoneen hiiren hän on onnistunut myös ”tappamaan”. Uuden yritän muistaa pitää häneltä piilossa. Tällainen hiiri häntä näyttää kovasti kiehtovan.

Meillä saunotaan usein. Se on etenkin miehen harrastus. Se näyttää olevan myös Ruskan favoriteetti. Ihan joka kerta, siis ihan joka kerta, kun sauna on ollut päällä, hän menee sinne jälkilämpöön saunottelemaan. Hän tykkää siellä maata ihan reporankana. Joskus meillä saunotaan samana päivänä kaksi kertaa. Silloin Ruskan nautinnot ovat huipussaan. Ihmisten kanssa hän ei kuitenkaan saunaan tunge. Lieneekö liian kuumaa ja liian märkää hänen makuunsa?

Tietenkin Ruska on paitsi kaunis niin myös viisas kuin mikä (jos ei lasketa sähkökynttilän syömistä). Aamulla, kun menen keittiöön, hän tulee istumaan sinne vahtipaikalleen emännänjatkon päälle. Osoittaa näin, että palveluhenkilökunta voisi ryhtyä ruokatoimitukseen. Mieluiten ihan sukkelasti. Sama toistuu iltaisin.

Ruskan hellyydenkipeys saa hänet tunkemaan syliini jopa kutoessani. Aatonaattoiltana minulla oli vielä Tyttären toinen tumppu alkutekijöissään, mutta siitäkös Ruska välitti. Enpä raaskinut tyrkkiä häntä poiskaan, varhaistraumatisoitunutta pikku raukkaa. Totuinhan siinä kutomaan kissa sylissä. Kyllä se niin on kuten me pohojaaset sanotahan: ”Kaikkehen tottuu paitti puukkohan seliäs ja siihenki tottuu, jos makaa vattallansa.”

Aattoiltana ruokailun alkupaloina oli mätiä ja smetanaa. Ensimmäisenä Ruska hyppäsi pöytään tahi tarkemmin sanottuna pöydälle. Tajusimme, että mätiähän hän saattaa haluta. Kun oli jouluaatto ja ihmisillä hyvä tahto, hain hänelle oman lautasen, jolle laitoin vähän mätiä. Hyvin maistui. Sanonpa vaan, että on se hyvä, että meillä ei ole enää omaa lemmikkiä. Ihan hömelön hellämielisiksi olemme tulleet. Jopa mieskin. Ei olisi aikoinaan tullut kuuloonkaan, että eläin syö ihmisten pöydällä juhlaliinan päällä. Ja vielä ensimmäisenä ennen muita. Joku selväjärkinen saattaisi toki sanoa, että meillä taitaa viirata päästä.

Joulupukin pussista Ruskakin sai tietysti omia paketteja. Namupaketin sai itse auki, kun vähän autettiin. Maistui. Laservalon tavoittelu juoksuttaa. Juoksuttaa, jos Ruska näin päättää. Jos ei huvita, ei huvita. Silloin vain makoillaan.

Vein yhtenä päivänä Ruskan ulos nauttimaan talvi-ilmasta. Joo-o. Ulos tosiaan vein hänet valjaissa. Ulkoilu kesti muutamia minuutteja. Sinä aikana hän laskeutui pari porrasta, tutki portaiden edessä olevaa kanervaruukkua ja sen taustaa, naukaisi ja lähti määrätietoisesti oven taakse ja naukaisi siinä taas tarkoittaen, että tahtoo sisään. Että sellainen ulkolenkki.

Olen mielestäni ollut aina enemmän koiraihminen. Ruskan myötä olen oppinut, miten halittavan pehmoinen ja lämmin kissakin on. Onhan se mukavaa, kun aamulla sängystä noustuani Ruska naukaisee ja tulee luo silitettäväksi sieltä, missä nyt milloinkin onkin. Ruskaakin voi hellitellä sillee vauvaäänellä höpisemällä. Väliäkö hällä, vaikka Ruska ei mitään kuulemaan. Välillä olen tosin varma, että kovan äänen hän ainakin kuulee. Ei kuule, on moneen kertaan testattu, sanoo kuitenkin Tytär.

Ruskan ansiosta minusta on tainnut tulla myös kissaihminen. Tai ainakin Ruskaihminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat