Olavinlinnaan johtavan pienen sillan toisessa päässä kaksi iloista ja sirkeäsilmäistä tyttöä laulaa yhdessä kansanlauluja. Sillan toisessa päässä on vakavailmeinen kaveri laulamassa taidolla Yksi ruusu on kasvanut laaksossa- laulua. Edelliskerroista viisastuneena olen varannut mukaani rahaista rahaa näiden laulajien hattuun laitettavaksi. Tänään nuori viulistityttö ei ole paikalla. Aika kiva tapa näille ala-asteikäisille saada vähän taskurahaa.

Jääpä minulla vielä rahaa Unicefin keräyslippaaseenkin. Kenenkään en ole nähnyt niihin siellä mitään laittavan. Mutta toisaalta näen korkeintaan noin sata edelläni kulkijaa. Lopuista yli kahdestatuhannesta on vaikka jokainen voinut muistaa Unicefin keräystä. Tai toisaalta, voi se niinkin olla, että me oopperavieraat olemme köyhiä ja kipeitä.

Oblikatorisen ”minä ja linna”- kuvan otatankin tänään eri paikassa, en sillalla. Jotain vaihtelua siihenkin.

Kansallispukuiset naiset ohjaavat ja opastavat joka ilta ohjauksen tarpeessa olevia linnassa ja toivottavat tervetulleiksi. Tämän naisen kansallispuku on niin erikoisen näköinen, että minun on pakko kysyä, mikä puku se on. Saan kuulla, että se on Helsingin pitäjän puku, ja kuuluu siis suomenruotsalaisiin kansallispukuihin. Tyhmänä tyttönä minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään, että on erikseen suomenruotsalaisia kansallispukuja.

Mutta entäpä sitten se itse ooppera Sevillan parturi. Sävellys on Gioachino Rossinin, Cesare Sterbinin libretto perustuu Pierre Beaumachasin samannimiseen komediaan. Rossini oli sävellyksen aikaan vain 23-vuotias. Kantaesitys oli Roomassa 1816.

Savonlinnassa tekijöinä on osaksi tunnettuja suomalaisia nimiä: ohjaaja Kari Heiskanen, pukusuunnittelija Teemu Muurimäki ja lavastusuunnittelija Antti Mattila. Oopperajuhlaorkesteria johtaa tänään Michele Gamba.

Olen lehtien arvioinneista saanut kuvan, että esitys naurattaa kaikkia ja kaiken aikaa, se on ”ratkiriemukas”. Odotukseni tästä koomisesta oopperasta ovat siis ennakkoon, elleivät vallan katossa, niin aika korkealla kuitenkin. Alun ”orkesterin” soitanto onkin hullun hauskaa. Ellen olisi nähnyt orkesterimontussa oikeita soittajia, olisin voinut mennä lankaan ja luulla näitä hölmöilijöitä aidoiksi.

Parturi Figaroa esittävän Ville Rusasen ääni on mahtava! Sitä kelpaa kuunnella. Tohtori Bartalo, jota esittää Marco Filippo Romano, tekee holhokkiinsa rakastuneena ikääntyneenä hupsuna mainion roolityön. Gayane Babajanyan solistiosuudet Rosinana paranevat mielestäni koko ajan esityksen aikana.

Sekoilujen jälkeen lemmenpari Rosina ja Kreivi ( Vassilis Kavayas) saavat toisensa.

No, olenko siis nauramiseni takia tuolilta pudota kaksituntisen esityksen aikana? En. Oopperassa on toki omat hauskat ja lennokkaat hetkensä.

Ilmeisesti olen jonkun sortin tosikko, kun en ymmärrä nauraa niissä kohdissa, kun ohjaaja on laittanut muutaman kerran esiintyjät sanomaan repliikkinsä suomeksi. Ei naurata edes silloin, kun Rosinaa esittävä laulaa Piippolan vaaria. Saati, kun näyttelijät näyttävät kesken esitystensä lappuja väliajasta ja skumpasta. Enemmänkin koen myötähäpeää. Ihanko oikeasti me yleisö tarvitsemme tällaista kosiskeluna pitämääni?

Kerrottakoon nyt toki, että en ole minkään valtakunnan ooppera- asiantuntija. En edes musiikkiasiantuntija. Voi hyvin olla niin, että en vain tarpeeksi ymmärrä asian päälle. Voi olla, että aivoissani tarvittavat namikat ovat ihan väärissä asennoissa. Kaikesta kritiikistäni huolimatta ihan mielihyvin katson esityksen. Hetkeäkään en ajattele että pitikin tulla. Sevillan parturista on Savonlinnassa vielä kaksi esitystä jäljellä.

Saattaapa olla vielä niinkin, että Sevillan parturin katsojakokemuksiini vaikuttaa edellisen illan Romea ja Julia, josta olin ihan häkellyttävän hurmaantunut.

Poistun linnasta opastajan neuvomaa maisemareittiä.

Ensi vuonna tulen taas! Toivottavasti!

Oopperakuvat Savonlinnan Oopperajuhlien kuvapankki/ Jussi Silvennoinen