”Voisinko tehdä sinusta vanhushaastattelun opintojeni projektityöhön?”

Jokseenkin tämän sorttinen viesti pläjähtää kännykkääni. Kysyjä on ystäväni, fiksu nuori nainen, joka on tänä syksynä aloittanut opintonsa peruskoulun jälkeen.

Että ihan vanhushaastattelu! Kyllä naurattaa. Laitan hänelle vastausviestin. Siinä kerron toki suostuvani haastatteluun, jos 72- vuotias kelpaa vanhukseksi. Näyttää kelpaavan, koska haastattelun teemme.

Mies, jolle kerron pyynnöstä, kysyy, että loukkaannuinko. Outo kysymys. En ymmärrä, miksi olisin loukkaantunut. Pyyntö saa kyllä itseni miettimään, milloin ikääntynyt on oikeasti vanhus. Ja olenko minä vanhus?

Lehtiuutisissa olisin toki ollut vanhus jo ainakin kymmenen vuotta, jos en aikaisemminkin. ”Vanhus kaatui pyörällä ja loukkasi päänsä.” ” Vanhus jäi suojatiellä auton alle.” Näin siis minua olisi nimitelty, jos esimerkiksi tällaisista syistä olisin päässyt uutisiin. Hui hui! Oikein huimaa. Luoja varjelkoon, että tällaista uutista ei tarvitsisi tehdä.

Wikisanakirjasta luen määrittelyn vanhus = vanha ihminen.

Ikävuosiltani minut voidaan toki jo luokitella vanhaksi. Kropassani vanheneminen näkyy ryppyineen ja alaspäin valahtaneine vartaloineen. Pahempi juttu, että itse en vielä, vieläkään, koe itseäni vanhaksi. Minä liitän vanhuuteen jonkinasteisen toimintakyvyn heikkenemisen. En huomaa itselläni sellaista toimintakykyni heikkenemistä, joka saisi itseni vanhaksi tuntemaan. Tosiasia ihan varmasti on, että esimerkiksi hidastumista toiminnoissa on iän myötä tapahtunut. Se on kuitenkin ymmärtääkseni niin pikku hiljaa tullut, että en huomaa sitä. En saa nyt edes mieleeni mitään asiaa, josta olisin joutunut luopumaan ikäni takia. Tietysti on paljon asioita, mihin minusta ei olisi. Ne eivät vaan ole missään vaiheessa ennemminkään kuuluneet elämääni. Jopa on pahasti vääristynyt minäkuva, saatat ajatella. Kuka tietää, vaikka olisikin. Tuskin sitä itseään kukaan täysin tuntee.

Kysyn mieheltä, joka on kanssani pirtissä vuosikymmeniä paarustanut, että olenko ikäni takia tullut kyvyttömäksi johonkin juttuun. Mies miettii. Sanoo sitten, ettei hän keksi. Patistan häntä: mieti nyt vielä. Joo, sanoo mies. Et pysty polvillasi olemaan. Se on totisen totta. Syynä on kuusi vuotta sitten tehty molempien polvien tekonivelleikkaus. Polvien parastaennenpäivä oli mennyt ohi. Fyysistä rappeutumista. Ortopedi sanoi ennen leikkausta, että jos sitä ennen pystyin polvillani olemaan, niin yleensä silloin pystyy leikkauksen jälkeenkin. Joo, yleensä. Ei minun kohdallani. Polvillaan olo onnistuu vain lyhytaikaisesti ja/tai sopivasti asetellulla pehmusteella. Puolipaha takaisku.

Keksii mies vielä senkin, että olen ruvennut välttelemään marjametsään tuloa. Sehän on selvä merkki neuroottisuuden lisääntymisestä, väittää hän. Höpö höpö! Jos on melkein jatkuvasti törmännyt metsässä kyykäärmeeseen, niin kai se nyt vaikuttaa asiaan. Mieskin nimittää minua käärmemagneetiksi. Karsean kauhea käärmekammoinen olen ollut koko ikäni. Että se siitä neuroottisuuden lisääntymisestä.

Seuraavana päivänä mies lisää vielä, että kaksikymmentä vuotta sitten sulla ei ollut aina kännykkä kateissa. Kaksikymmentä vuotta sitten? Mahtoiko minulla olla edes kännykkää? Voi olla, että oli. Voi olla, että ei. Tämmöisiä erkkikään muista. Aika monta kännykkää on kuitenkin käsieni läpi kulkenut. Ja totta on, että aika usein kehotan miestä soittamaan kännykkääni saadakseni tietää, missä se on. Jotenkin sillä on niin vikkelät jalat. Siis kännykällä.

Kun Kuopus sattuu vierailulle, teen hänelle samat kysymykset mahdollisista muutoksista toiminnassani. Et ole niin stressaantunut kuin toistakymmentä vuotta sitten, sanoo hän heti. Sitä paitsi minua puhutellessasi et enää niin usein luettele peräperää Esikoisen ja siskojesi nimiä ennen oikean löytymistä, lisää hän. Ahaa. Voi tähän muutokseen olla sekin syy, että entistä harvemmin molemmat tytöt ovat yhtaikaa paikalla. Toisaalta olen aina sanonut, että olen tehnyt sen verran fiksuja lapsia, että kyllä niiden pitää tietää, ketä tarkoitan, vaikka nimiä tulisi suustani useampikin.

Mutta siis olenko oikea vanhus?

Kotimaisten kielten keskuksen sivulta löydän Helsingin sanomissa 1999 julkaistun Taru Kolehmaisen artikkelin Milloin vanha on vanhus? Kirjoituksessa hän kritisoi vanhus- sanan välttelyä erilaisin kiertoilmauksin. Minua tässä artikkelissa erityisesti nyt kiinnostaa se, että siinä kerrotaan YK:n tilastoissa vanhuuden rajan olevan 75 vuotta. Sen mukaan minulla on vielä nafti kolme vuotta vanhukseksi.

Jos nyt totta puhutaan, niin minulle on samantekevää, miten minut joku toinen määrittelee. Itselleni tärkeintä on se, miten itse itseni ja oman elämäni koen. Harvemmin luokittelen itseäni mihinkään ryhmään kuuluvaksi. No joo, eläkeläinen toki. Sehän kysytään jo monessa lapussakin. Muuten olen vain Anjakaarina, Nainen, Aviovaimo, Äiti, Mummeli, Anoppi.

Nämä ovat ne itselleni tärkeimmät ”luokat”. 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat