Olen elänyt lähes koko ikäni sisämaassa. Merta ei ole edes häämöttänyt missään. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi meri, vieraudestaan johtuen, on minulle niin kiehtova.

Torremolinoksessa maaliskuun lopulla Välimeri on enemmän katseltavana kuin uitavana. Varsinainen turistikausihan ei ole vielä alkanut. Rannat ovat melkein tyhjiä. Mereen uskaltautuvat ovat vielä harvemmassa. Teiniporukkakin tyytyy lopulta vain yrittämään veteen menoa. Sekin tuottaa ilmeisen paljon iloa huudoista ja kikatuksista päätellen.

Hullu suomalainen kun olen, on minun tottakai mereen pulahdettava. Parikin kertaa. Mentävä on siitäkin huolimatta, että voimakkaiden tyrskyjen yli/läpi  on ensin päästävä, jos haluaa uida edes nimeksi tai ratsastaa aallon harjalla. Yritän valikoida paikkaa, jossa tyrskyt olisivat vähäisemmät. Onneksi ranta on matala ja syvenee maltillisesti. Jihuu! Ihana myötäillä hypyillä aallon liikkeitä! Tämä se on elämää! Niinhän siinä kuitenkin lopulta käy, että joku aalto heittää minut vauhdilla rannan hiekalle.  Pientä asfaltti-ihottumaa saan polviin.

Mies, jonka veressä on samaa suomalaista hulluutta, väittää aalloissa käydessään veden olevan kylmää. Ei minusta. Vaikka ei se nyt mitään linnun maitoakaan ole. Voi tietysti olla, että jännitän niin paljon voimallisten tyrskyjen kanssa selviämistä, että muu unohtuu.

Vaikka uijia ei ole, niin laudan kanssa märkäpuvussa aalloilla makuultaan surfaajia on useammassa paikassa. Joku uskaltaa seisaaltaankin mennä – kunnes pian putoaa aaltoihin. Hauskimmalta näyttää, kun aallon mukana surffaaja pääsee vauhdilla pitkän matkan rantaan päin.

 

Hotellin uima-altaalla on tietysti myös käytävä pulahtamassa. Tunkua ei ole täälläkään. Muutama lomalainen on kansituoleissa istuskelemassa tai lueskelemassa. Mies makoilee ja minä luen. Hyvä työnjako.

Veden rajassa on mukava kahlata. Paras on ottaa lenkkarit kokonaan pois jaloista. Muuten voi käydä kuin minulle käy pariinkin kertaan: kauas ylettyvä aalto kastelee koko tossut. Vaikka yritän kiirehtää tuhon tieltä pois, niin kas kummaa, aalto on nopeampi.

Rannalla kävellessä voi samalla kerätä simpukoita ja aaltojen pyöreäksi hiomia kiviä. Näinköhän se elämä meitäkin hioo yhä särmättömämmiksi?

Nuoret kuvaavat toisiaan rannalla. Tavallisin poseerausasento näyttää tytöillä olevan: puolittaisessa sivuasennossa rinnat ulos ja toinen lantio lenkulleen. Kokeilen samanlaista poseerausta. Mutta mitä siitä nyt tulee? Ei muuta kuin iso vitsi. Tämä Titanic, kuten ohi kulkeva herrahenkilö sitä nimittää, sopii meikäläiselle paremmin.

Parina päivänä meri näyttää voimansa. Aallot ovat kovat. Vaahtopäät lähestyvät jo kaukaa mereltä. Vesi lyö voimalla pitkälle rannoille. Mahtaneeko tuoda terveisiä Afrikan rannikolta? Rantatuoleja kannetaan suojaan.

Klikkaamalla alla olevaa linkkiä pääset katsomaan miehen kuvaamaa noin minuutin kestävää videota meren kuohuista.

<iframe width="640" height="360" src="https://www.youtube.com/embed/I9FidvBlbhk" frameborder="0" allow="accelerometer; autoplay; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture" allowfullscreen></iframe>

Melkein värisen, kun ajattelen, että olisin nyt tuolla aaltojen armoilla. Onneksi en ole. Niin seinähullu en minäkään sentään ole.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat