Oopperan jälkeisenä aamuna Savonlinnassa heräämme seuralaiseni Riitan kanssa kännykän herätykseen. Auts! Liian aikaista. Lähtö Savonlinnasta eteenpäin on vasta kolmen tunnin päästä. Sen puoleen voisimme vielä nukkua.

Meillä on kuitenkin oma missio. Riitta on asunut vuosikymmeniä sitten pari vuotta Savonlinnassa. Hän haluaa käydä Kasinosaaressa menneitä muistelemassa. Minä puolestani haluan käydä torilla. Äkkiä aamiaiselle.

Hotellin aulassa näen kaksi turkoosia jopoa. Kysyn, voiko niitä vuokrata. Eikö mitä. Pyörät ovat vapaasti hotellivieraiden käytössä.

Ei siis muuta kuin kypärä päähän, kassi koriin ja menoksi. Kuin ihmeen kaupalla istuimetkin ovat vallan passelilla korkeudella.

Ajelemme Kasinosaareen vievää siltaa ja ohitamme alkumatkassa vierasvenesataman.

Kasinosaaressa Vanhan terassi hivelee silmää kauneudellaan. Paikka ei ymmärrettävästi ole vielä näin aikaisin auki. Ei sillä. Emme mitenkään ehtisi ravintolassa istumaan. Olkoon miten kaunis vain.

Netistä luen, että Kasinosaarelle on kehittämisohjelma. Hätäisesti katsoen se tarkoittaa ainakin talojen rakentamista, ”rakentaminen voi ulottua jopa veden päälle”. Että sillee.

Poljemme jopohurmiossa seuraavankin sillan yli Sulosaareen.

Oispa ihana istua lettusille ulos aurinkoisessa aamussa! Vaan ei tällä kertaa. Eivät niitä vielä tähän aikaan meille paistasikaan.

Niin kova kiire meillä ei ole, vaikka aikaa ei määrättömästi ole, ettemmekö ehtisi katsella maisemia, jopa pyörältä nousten. Jonkun polunkin tarkistamme.

Ehdimme vielä torillekin. Oi voi, täällä viipyisin kauemmankin, jos aikaa olisi.

Nopeina shoppailijoina ostamme vadelmalörtsyt kotiin vietäväksi. Myyjä väittää niiden pysyvän iltaan asti hyvinä, jos laittaa matkalaukkuun tavaroiden väliin. Unohdan omani pikkulaukkuun. Kotona huomaan, että syötäviä edelleen ovat.

Silmäni nauliutuvat aurinkohattuja myyvään kojuun. Kesähatut kun ovat minulla hupaa tavaraa, lentävät laivalta Moseliin tai häviävät muualla jäljettömiin. Ostan pienellä kokeilulla hampusta tehdyn hatun.

Jututan siinä ostamisen ohessa myyjämiestä. Hän on aikoinaan lähtenyt Nepaliin vaeltelemaan. Nyt hän on ollut naimisissa vuodesta 2006 asti (muistaakseni) nepalilaisen naisen kanssa ja heillä on 12 -vuotias poika. Mies on rakentanut Nepaliin talon. Perhe asuu pääasiassa siellä, Suomessa vain kaksi kuukautta vuodesta. Vaimo tekee näitä hattuja. Voi että, miten mielenkiintoisia elämänkulkuja ihmisillä voikaan olla!

Ihana aurinkoaamu! Kauniit maisemat! Mukava pyöräily! Kyllä kannatti!

Seuralaiseni ihastuu niin kovin jopoiluun, että kotiin tultuaan luopuu kahdesta pyörästään ja ajelee nyt jopolla. Jopa jotakin. Minulla oli keltainen jopo joskus 70-luvulla. Annoin sen silloin siskontytölle, jolta se myöhemmin varastettiin. Jopot siis ovat aina ajankohtaisia. Valitettavasti kai varkaillekin.