Kirjoitukset avainsanalla Tampere-talo

Puolitoistavuotta sitten ostin liput Hans Christian Andersenin sadun pohjalta tehtyyn Lumikuningatar esitykseen Tampereen Nokia-areenalle. Koronapirulainen on sotkenut kuvioita niin, että esitykset olivat vasta tänä viikonloppuna, viisi kaikkiaan. No, mikäs hätä minulla oli. Liput säilyivät hyvin tallessa. Toista oli varmaankin ”Suomen historian suurimman esittävän taiteen spektaakkelin” tekijöillä, joita kaikkiaan oli noin 500. Puhumattakaan miljoonien eurojen investoinnin tuottajista, Tampere-talosta ja Kantelinen Company oy:stä. Rahoittajia on toki ollut paljon muitakin lähtien opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Ensi-ilta koittaa niin esitykselle kuin minulle ystäväni Eevan kanssa 30.12.22. Valumme muiden mukana Nokia-areenan ovesta sisään. Heti ulko-oven jälkeen törmäämme sankkaan ihmismuuriin, joka liikkuu vain hissukseen lipuntarkastuslaitteille. Selviämme kuin selviämmekin siitä hyvissä ajoin paikoillemme.

Siinähän pällistelemme toistaiseksi tyhjää areenaa, johon sopii 15 000 ihmistä. Aika täydeltä näyttää. Takaamme tullaan häätämään ihmisiä pois ostamiltaan paikoilta, ”taaksepäin” (piippuhyllylle?), kun on myyty päällekkäisiä lippuja. Yksi mies on sinnikäs: ”Olen ostanut ja maksanut lipun tähän, en lähde mihinkään” ja saa jäädä. Eevan kanssa vahvistamme toisiamme, että mehän emme lähde näiltä hyviltä paikoilta muuten kuin kantamalla, jos tullaan vaatimaan. Kuulen myöhemmin, että jopa aikoinaan kalliilla hinnalla lipun ostaneet ovat joutuneet luovuttamaan paikkansa viime viikkojen alennuslippuja ostaneille. Hävytöntä, sanon minä.

Esitykseen musiikin on tehnyt Tuomas Kantelinen, ohjaus ja koreografia on Reija Wäreen, valo-, lavastus- ja videosuunnittelu Mikki Kuntun, käsikirjoitus ja konsepti Melissa A. Thompsonin. Pääroolin Lumikuningattarena esittää taitoluistelija Laura Lepistö. Alun perin kuningatarta piti esittämän Kiira Korpi, mutta muuttuneiden aikataulujen jälkeen se ei sopinut hänelle. Lepistö sopii minulle paremmin kuin hyvin.

(alin kuva Tampere-talon sivulta, ei kuvaajan nimeä)

Satu etenee jäällä tilanteesta toiseen niin kuin saduilla on tapana. Näemme taidokkaita ja/tai hauskoja luistelusuorituksia. Lumihiutalesotilaat, Marigold IceUnityn luistelijat, ovat näyttäviä puvuissaan ja monilukuisina. Hauska hahmo on Kärppä, jota minä luulen jääkarhuksi ja yksi ystäväni hiireksi. Nämä luulomme kertovat toki vain siitä, että emme ole lukeneet satua aikoihin.

Isossa roolissa on Kerttu (Silja Dos Reis) parinaan Kai (Felipe Montoya). Jo näistäkin esiintyjien nimistä voi päätellä, että mukana on useita ulkomaalaisia taiteilijoita. Toki siellä mukana on tuttuja: Susanna Rahkamo, Petri Kokko ja Mila Kajas.

Yllättäen areenalle tulee jääkiekkominimatsi. Olin toki tästä kuullut huhuja. Pelaajina on muutama lapsi ja joitakin entisiä jääkiekkoilijoita. Jossakin esityksessä mukana on ollut Mörkökin, Marko Anttila. Sami Hintsanen selostaa. Yksi ja toinen meistä katsojista on ihmetellyt, miten jääkiekkopeli liittyy Lumikuningatar-satuun. No, tietenkään sellaista ei sadussa ole. Itse ajattelen, että tässä tehdään mainosta Tampereelle jääkiekkokaupunkina. Esityshän on tarkoitus saada vietyä kansainvälisille markkinoille. Eri maista on saapunut promoottoreita katsomaan Tampereelle esitystä.

Puolen tunnin väliajalla nautimme Eevan kanssa virvokkeita. Jonot palvelupisteille näyttävät pitkiltä, mutta mitään kiirettä ei meille, meillekään tule.

E

(alin kuvaTampere-talo/Jouni Korhonen)

Visualisti Kuntun käden jälki tuottaa ihania värejä tapahtumiin. Esitystä katsoessani välillä ajattelen, että on siinä ohjaajalla ollut täysi työ hallinnoida jokaisen esiintyjän tulemisia, menemisiä ja tekemisiä. Kokonaisuuden haltuun saamisen on täytynyt olla työlästä isolla porukalla. Niiaan ja kumarran.

Runsaan kahden tunnin jälkeen saamme antaa loppuaplodit. No, mitäs tykkäsit, kyselemme toisiltamme. Eikö ollut aivan ihana, sanoo joku. Itse olen vähän varautuneempi. Hieno oli joo ja kannatti katsoa. Taitavia esiintyjiä ja kauniita kohtauksia. Ehkä ennakkorummutus sai itseni odottamaan jotain vielä enemmän. Siis mitä?  Varmaankin jotain ylimaailmallista.

Poistuessamme ulos, luonnollisesti jonottamalla, täytämme vetiset ja liukkaat jalkakäytävät. Mietimme sitä, sitäkin, että Lumikuningattarella (Laura Lepistö) oli itseasiassa harmittavan pieni rooli. Olisimme mielellämme katsoneet hänen esiintymistään enemmänkin. Mutta satu on satu ja sen ehdoilla on menty. Ainakin tässä kohtaa.

Seuraavana iltana Lumikuningatarjääshow näytetään televisiossa. Se täydentää hyvällä tavalla omaa kokemustani katsomossa.

 

Mediakuva on Tampere-talon sivuilta, kuvaajaa ei ole mainittu

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Valon pisaroita kun toivo häviää

Meille putoaa valon pisaroita

Näin laulaa Tuuren Kilpeläinen laulussaan Valon pisaroita. Onpa minusta hienosti tähän aikaan, tähänkin aikaan sopivat sanat.

Kuuntelen ja katselen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Tampere-talossa. Iso Sali on täynnä. Istun etuparvekkeella, joten näkymät areenalle ovat yläkantista. Tästä syystä valokuvissakin on enemmän kuin vähän toivomisen varaa. Muuten ei haittaa. Kuuntelemaanhan tänne olen tullut.

Tuskin tähän konserttiin olisin eksynyt ilman Pirkanmaan psykologiyhdistyksen (Pipsyn) jäsenyyttä. Yhdistyksen kevätkokous on ravintola Mylläreissä. Kokouksen jälkeen syömme hyvän kolmen ruokalajin aterian. Illalla on ohjelmassa tämä konsertti. Yhdistys maksaa suurimman osan pääsylipusta. Aina on mentävä, kun halavalla saa, sanoi jo Sulo Vilen aikoinaan.

Kun mies on viiskytvuotias

Alla röhkii kuuma harrikka

Se näyttää jätkät kellistin

Kyytiin nuoren, kauniin sellistin

(Hyvä, paha, ruma mies)

Tuure Kilpeläinen on 51-vuotias, mutta en väitä, että hän kertoisi tässä itsestään. En edes tiedä, milloin laulu on tehty. Laulussa käydään läpi miehen eri vuosikymmenet. Lopuksi yhteenveto on tämä:

Hullun pojan rohkeutta

Ja nuoren miehen voimia

Ja vanhan pöllön viisautta

Ei voi koskaan saada kerralla

Silti kerroksittain kaikki tää

Pakka roiskittua elämää

On laskoksissa hyllyssä

Vanhan mielen mielessä

Muutettavat muuttaen tämä sopinee naisenkin elämään. Kuka vielä sanoo, etteikö iskelmäsanoituksissa voisi olla ihan viisaita ajatuksia?

No, millainen oli konsertti, kysyt? Alkupuolella kaipaan syvästi korvatulppiani. Olen ilmeisen herkkäkorvainen, kun elokuvissakin työnnän topsut korviini. Ehkäpä tapahtuu joku adaptaatioilmiö, kun konsertissa tulppien kaipaus katoaa.

Osan Kilpeläisen lauluista tunnistan, kuten nuo edellä mainitsemani ja niiden lisäksi joitakin muita. Niistä tykkään. Rytmikkään mukavia ovat loputkin.

On sentään yksi poikkeus mukavuudesta. Tuure Kilpeläinen kertoo, että he ovat kovasti halunneet säveltää ja esittää Leinon Hymyilevä apollo -runon. Nyt ovat sen tehneet. Jos minulta kysytään (vaikka minultahan ei koskaan mitään kysytä), niin antakaa, please, sen runon olla ihan vaan runona. Jooko?

Musiikki vetää mukaansa. Käteni läpsää ja jalkani kapsaa. Vierusystäväni kanssa yhdymme jossakin kohtaa käsien heilutteluunkin. Ja. Usko tai älä! Loppulauluissa seisten jammailemme!

Jäämme kyllä pahasti takamatkalle verrattuna kahteen permannon eturivin naiseen. He itse asiassa eivät juurikaan istu, vaan seisovat ja tanssivat lähes jopa kipaleen. Saattaa siellä alhaalla useampiakin tanssijoita olla, mutta näkökenttäni on rajoittunut.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani ovat olleet yhdessä 12 vuotta. Syksyllä on edessä tauko, jonka pituutta ei ole määritelty. ”Minulle on vähitellen voimistunut olo, että täytyy katsoa, mitä muuta täällä voisi tehdä”, sanoo Tuure Kilpeläinen. ” Musiikkia, kirjoittamista, maalaamista… En tiedä vielä tarkkaan, mitä se on.” (Tamperelainen 23.3.22)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Aamulehti ei maininnut sanallakaan Kilpeläisen konserttia. Isot sivut oli sitä vastoin uhrattu, etusivua myöten, samana iltana Tampereella konsertoinneille Antti Tuiskulle ja Lauri Tähkälle. Millaista puolueellisuutta! Hävetkööt!

Konsertin jälkeen palaan autolleni iltakymmenen pintaan Kilpeläisen lauluja hyräillen. Kohta ei enää hyräilytä. Sanotaan, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei näytä olevan ilmaisia päivällisiäkään. Eikä halpoja konserttilippuja. Aina niistä näköjään joutuu maksamaan. Autoni tuulilasinpyyhkijää koristaa 60 euron arvoinen lappu.

 

 

Kommentit (0)

Mitä yhteistä on Pirkko Mannolalla, Kai Lindillä, Lasse Liemolalla ja Dannyllä? No, ainakin se, että kaikki ovat Dannya lukuunottamatta yli 80- vuotiaita, Dannykin ensi vuonna. Kaikki ovat olleet myös fanitettuja laulajia.

Näitä molempia asioita on tarvittu, että he ovat mukana Aikansa idolit- konsertissa. Juontaja Markku Veijalainen tosin on vain 74- v, kolmen taustalaulajan ja tanssijan ryhmä on enempi nuoriso-osastoa.

Mikään ihan fanifani en nuoruudessani ollut. Konserttiystäväni kanssa pohdimmekin, että ei meidän aikanamme sellaista valtaisaa fanikulttuuria ollutkaan. Ei ollut niin paljon pelejä ja vehkeitä. Eikä megakonsertteja.

Tampere-talo on ottanut koronapassin käyttöön, mistä kiitän ja kumarran. Jonot ulottuvat ulos asti. Passien tarkastus sujuu kuitenkin nopsaan neljältä tarkastajalta.

Ei muuta kuin istumaan isoon saliin. Paljon on väkeä, vaikka eivät nyt permannonkaan paikat ole täynnä. Parveke on ilmeisesti tyhjä. Joka tapauksessa Danny juonnossaan hehkuttaa, kuinka he ovat saaneet isomman yleisön kuin mitä Tampere-talossa on korona-aikaan ollut. No jaa. Sanoisinpa, että koronapassilla on oma  vaikutuksensa. Sitä paitsi filharmonikkojen konserteissa on ollut monesti rajoitettu osallistujamäärä.

Saan sitä, mitä tilasin. Vanhoja, tuttuja iskelmiä nuoruuden ajoilta. Parhaimmillaan rytmi tarttuu jalkaan ja saa koko kropan hytkymään. Totta mooses laulan välillä mukanakin. Kyllä kaikilta esiintyjiltä vielä laulu sujuu. Omaa luokkaansa on minun korvaani Lasse Liemolan ääni, Suomen Paul Ankaksikin kutsuttu. Olisin mielelläni kuunnellut kokonaan esimerkiksi Dianan, enkä vain pätkää potpurissa. Veijalainen kertoo Liemolan taas viime vuosina esiintyneen. Liemola jätti aikoinaan lauluhommat, opiskeli ekonomiksi ja teki ilmeisesti oikeita töitä.

Sain myös sellaista, mitä en tiennyt tilanneeni. Toki mielelläni tämmöisessä yhteydessä kuulen siihen laulu-uraan liittyviä tarinoita. Niitä lauluja ja lauluihin liittyviä asioitahan tänne on tultu kuuntelemaan. Minusta ei nyt tässä konsertissa olisi tarvinnut esimerkiksi Mannolan kertomuksia filmiurastaan, missivaiheistaan tms. etenkään, kun hänen kertomuksillaan ei aina ollut äärtä eikä laitaa. Haloo, Veijalainen. Oisko juontaja voinut vähän suitsia?

Ihan vaivatta olisin voinut jättää väliin myös monet Dannyn vitsailut, jotka hän jostakin syystä kertoi jollakin ihmeellisellä, teennäisellä, muka-hauskalla-äänellä, loput kiekaisten. Armoa! Armoa!

Mutta Liemolalla on niin hauskoja juttuja, että rätkätän ihan estoitta. Hän kertoo ne omina kokemuksinaan, mutta mene tiedä. Ei kuitenkaan hyvän jutun alkuperällä ole väliä. Opinpa ainakin yhden uuden määrittelynkin. Liemola kertoo tansseissa hakeneensa jotain nuorempaa naista, joka ei lähtenyt. Hän kuuli kuitenkin naisen sanovan ystävälleen, että tuo oli ihan arkkukamaa. Arkkukamaa. Kun Liemolalta kysytään, mikä on pitkän iän salaisuus, hän vastaa: Pitää elää vanhaksi. Totta on.

Kai Lindin kävely ja liikehdintä on kovin epävarman tuntuista, taluttajaakin välillä tarvitaan. Mutta laulu sujuu ja tilanteeseen sopiva sutkauttelu. Ihailtavaa, että hän on jaksanut lähteä kiertueelle.  Dannynkin kävely on arkailevaa ja jopa vähän ontuvaa. Ikä tuo kaikille jotain pientä vaivan tynkää. Mutta laulua se ei Dannyllakaan haittaa eikä koreiden vaihtuvien vaatteiden käyttöä. Showmies on showmies.

Taustalaulajissa Erica Vikmanin sisko on porukassa mukana, muita en nimeltä muista. En huomaa laskea, miten monta kertaa he vaatteitaan vaihtavat. Monta.

Siis monta plussaa ja jonkin verran miinusta. Miinuskerhoon menevät myös Dannyn duetot, joita aikoinaan Armin kanssa lauloivat. Nyt Armin osuudet laulavat taustalaulajat. Voisiko ajatella, että Armi saisi olla jo rauhassa haudassaan tai missä lieneekään? Mautonta, taustat "tietäen", jos minulta kysyt.

Lopuksi yleisö nostatetaan ylös ja esiintyjät kääntyvät meihin selin. Valokuvaaja ottaa edestäpäin kuvan, jossa sitten näymme kaikki, näin ymmärrän. Jostakin somesta sitä sitten voi kuulemma katsella. Konserttiseuralaiseni tietää, että tämmöistä nyt nykyään harrastetaan. Hänelle tämä on jo toinen kerta.

Katson ennakkoon mielestäni netistä, että konsertti kestää kaksi tuntia. Ovimies kertoo, että kesto on 2 tuntia ja 45 minuuttia. Todellinen kesto on 3 tuntia ja 15 minuuttia. Vielä lopussa Danny ei meinaa malttaa jättää lavaa, kun juttua vielä tulee hänen ensi vuoden synttärikonsertistaan. Ihan totta, joo. Vähemmän juttua, enemmän laulua. Näitä kommentteja kuulen ulos mennessäni myös muulta yleisöltä.

Onhan se tietysti niinkin, että meillä vanhoilla vanhoista asioista juttua riittää, ainakin jos joku kysyy. Silloinkin, vaikka ei olisikaan taiteilija, jonka edellisestä esiintymisestä on paljon aikaa.

 

 

Kommentit (1)

Alex Morin
1/1 | 

Kansallisarkiston digitoituun kokoelmaan pääseminen verkossa on huomattavasti helpompaa, ja indeksit voidaan viimeistellä kotitietokoneeltasi, jos niitä ei ole vielä luotu: <a href="https://fireboyand-watergirl.io">fireboy and watergirl</a>

Tänä vuonna päätin ottaa itsenäisyyspäivän juhlinnan ihan viimmosen päälle! Kerran sitä vaan täysiä satasia ehdin elämässäni juhlia. Kun en sattumoisin ole mikään bilehile, jätin kuitenkin ravintelibailut väliin. Niihin ei taipunut ei mieli ei kroppa. Ehkä ei kukkarokaan. Kiirettä meinasi silti pitää!

 

1.   Sankarihaudalla

 

- Hei, eikös sen pitänyt seisoa toisena oikeelta? Mutta kummasta päin katsottuna? Näetkö sä mitään?

- Kyllä se tuolla jossain on. Kun tuo edellinen rivi menee pois, niin ehkä se sitten näkyy. (mies ja nainen keskustelevat)

**************************************

 - Mä haluan tuonne lähemmäksi. Mä haluan nähdä sen haudan.

- Ei me voida mennä, ei me päästä! Meidän ois pitänyt tulla paljon aikaisemmin.

- Mutta mä haluan nähdä sen haudan, sanoo vanha nainen ja lähtee tunkemaan hitaasti, mutta päättäväisesti eteenpäin. Nuoremman naisen ei muu auta kuin seurata. 

****************************************

-      Mulla on varpaat ihan jäässä. Mä en tunne niissä mitään, puhuu nuori nainen puhelimeen.

******************************************

-      Nyt en kyllä tuu kyllä yhteenkään yleisötilaisuuteen ainakaan kolmeen vuoteen. Tämä riitti pitkäksi aikaa, toteaa nainen miehelleen. Perhe kahden lapsen ja rattaiden kanssa on  poistumassa sankarihaudalta.

********************************************

-      Onko kulkuetta tänä vuonna? kysyy vanhempi nainen sotilaspoliisilta, joka ohjaa liikennettä.

-      Yhtään en tiedä, vastaa tämä. (kuka sen sitten tietää?)

Ajelemme miehen kanssa hyvissä ajoin Kalevankankaalle. Jo varmaan kilometriä ennen näyttää selvästi ihmisiä kulkevan sinne. Lähempänä ihmismassat ovat liikkeellä. Autoja on pysäköity sinne ja tänne. Ja me kun ajattelimme olevamme oikein hyvissä ajoin!

Tänne halusin ehdottomasti tulla! Kalevankankaalla on 749 sankarihautaa. Jokaisen kohdalla on sotilasasussa samanikäinen nuori mies kuin mitä kaatunut sotilas oli. Idea on keksitty Tampereella ja sitä toteutetaan kolmellakymmenellä paikkakunnalla. Miten hieno tapa konkretisoida sodan uhreja! Valitettavasti joitakin tuhansia muita on ehdottomasti halunnut kokea saman kuin minä.

Juu-u, hieno on juttu ja toteutus, kun vain näkisi jotain. Sotilaiden päitä ja olkapäitä näkyy, yhtään hautakiveä en näe. Voisivat seisoa missä tahansa. Jotkut fiksut toisella puolella ovat kiivenneet puuhun kuten muistaakseni Sakkeus raamatussa. Ai ai, kun olisi tässäkin sopiva puu kohdalla, niin kyllä minäkin siihen kiipeäisin jotain nähdäkseni! On sentään piikkikengät jalassa. Vielä kun joku vähän takalistosta pukkaisi, niin avot!

Sadan hengen mieskuoro laulaa Finlandian ja Oi kallis Suomenmaa-laulun. Ihan kiva, kun se oli etukäteen lehteen präntätty. Osasin arvata oikeaa biisiä siitä pienestä hyrinästä, joka paikallemme kuuluu. Puheet sentään kuuluvat, on vallan ilmeisesti migrofoni. Toinen puhuja (kuka?) muun muassa kiittää veteraaneja (oikein!). Toinen puhuja (kuka?) on selvästi pappi, joka rukoilee muun muassa, että välttyisimme esimerkiksi kateudelta ja muukalaisvihalta (oikein!). Yhtään en tiedä, missä mahtavat kuoro ja puhujat sijaita. Jotain seppeleitäkin kai jossain lasketaan. Hällä kai väliä. Olenhan nyt kuitenkin juhlassa mukana.

Pois lähtiessä lippujen kantajat yrittävät lipua muun kansan kanssa pois. Minulla on ihan sellainen käsitys, että lippuvartiot poistuvat ihan komeasti ennen muita. Ehkä ei sitten.

Jos taas olisin paniikkihäiriöön taipuvainen, sille olisi hyvä paikka poistuttaessa. Pitkään aikaan ei pääse ei eteen ei taakse ei sivulle. Sääliksi käy rattaiden kanssa liikkeellä olevia. Lopulta joku keksii aukon pensasaidassa. Siinä on niin liukas kohta, että yksi mies on lentää hautakiveä päin.

Sotilaspoliisi yrittää pitää kulkuväylää vapaana ambulanssia varten. Joku on saanut sairaskohtauksen.

Hohhhoijakkaa! Että sellaiset juhlat. Eniten ottaa kupoliin, että ei edes laulettu Maammelaulua! Kai se nyt olisi kuulunut asiaan! Tämän päivän lehdestä muuten luen, että sankarihaudoilta kulkue marssi Kalevan kirkolle.

 

2.   Mitä olisi itsenäisyyspäiväkään ilman Rouvalia?

Sankarihautakeikan jälkeen on puolitoistatuntia aikaa olla kotona. Kätevä emäntä siinä pyöräyttää ruoan niin itselleen kuin miehelleen.

Kapellimestari Santtu- Matias Rouvali Filharmoonikkoineen odottaa Tampere-talossa. Rouvalillakin on ihan puku päällä kravatteineen ja kunniamerkkeineen tavallisen mustan paidan sijaan. Kun Finlandia viimeisenä kappaleena alkaa mataline alkusointuineen, selkäpiitä karmii. Tässä, noin sadan hengen soittamassa Finlandiassa konkretisoituu itsenäisyyspäivä! Ihana Finlandia ja ihana Suomi! Mutta mitä tekee Santtu-Matias, kun olemme seisten innolla aplodeeranneet? Tarttuu tahtipuikkoon ja orkesteri soittaa ylimääräisenä Maamme-laulun. Santtu-Matias laulaa sitä kanssamme. Rouvaliin voi aina luottaa!

 

3.   Että ei tuntuisi yksinäiseltä, niin Keskustorille Itsenäisyysjuhlaan

 

Nyt menee aikataulu sen verran tiukalle, että vaatteita on vaihdettava autossa. En sentään lähde hepenissä pieneenkään pakkaseen seisoskelemaan. Enkä konserttiin hikoilemaan lämpimissä kledjuissa. Onnistuuhan asujen vaihto näköjään näinkin.

Esiintymislava on kaukana, mutta 3-4 skriiniä heijastaa kuvat ja äänet kaikkialle Frenckelin aukiolla. Nuorille esiintyy Isac Elliot. Vaikka en nyt varsinaisesti kuulu oletettuun kohderyhmään, heilutan rytmikkäästi käsiäni, kun kehotus kuuluu. Pysyyhän siinä paremmin lämpimänä. En sentään yhdy ihastushuutoihin. Ehkä olisi pitänyt.

Waltteri Torikka ja Petra Karjalainen laulavat. Sen he osaavat. Pormestari Lylykin pääsee puhumaan ja ymmärtää olla lyhytsanainen. Olihan siellä vähän muutakin, kuten yhteinen kolminkertainen eläköön-huuto ja Maamme-laulu. Illan kruunaa Finlandian tahdissa ammuttu ilotulistus, joka on vallan maltillinen. Mukava juhla, kun vaan taas pääsisi joskus ihmismuurista pois! Keskustorilla oli enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, tietää tänään taas Aamulehti. Ainakin älyttömän isolta se väkimäärä tuntui!

 

4.   Kenellä kaunis puku?

Kiireesti kotiin Linnan juhlia katsomaan televisiosta! Mies tarjoilee glögit ja tortut (jotka olen leiponut). Joko olen liian monena vuotena juhlia seurannut tai niistä on tullut ihan tylsiä! Mitään dramaattisen ihanaa pukua en edes näe. Sitä vastoin näen ja haastatteluissa kuulen liian monta liian tuttua naamaa ja ääntä. Silmäni lepää Jenni Haukion asussa ja raskauden kaunistamissa kasvoissa. Muuten olen sitä mieltä, että veteraaneja ja lottia lukuunottamatta koko väki uusiksi ensi vuonna! Otetaan meitä taviksia talo täyteen! Uhraudun ja ilmottaudun jo tässä vapaaehtoiseksi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat