Luulemmeko olevamme jotakin prinsessoja?

Mikä prinsessa minä luulen olevani, kyseli ystäväni. Hän oli antanut itselleen 70-vuotislahjaksi matkan kaukomaille. Siellä hän sai vakavan taudin, jonka vuoksi joutui olemaan palattuaan sairaalassa eristyksissä viikkoja. Vähän tokeennuttuaan hän huomasi hoidossa puutteita, jopa virheitä. Samaan syssyyn hänellä todettiin syöpä.

” Olen etuoikeutettuna voinut matkustaa kauas ja hankkinut siellä itselleni taudin. Täällä hyvinvointivaltiossa olen päässyt heti hoitoon. Meillä ylipäänsä kaikki pääsevät hoitoon, toisin kuin monissa muissa, kehittymättömissä maissa. Hoito on myös pääsääntöisesti hyvää, kuten minullakin. Luulenko olevani joku prinsessa, jos nyt teen valituksen joistakin jutuista, jotka hoidossa eivät sujuneet täysin oikein?”

Yritin inttää, että seuraavien potilaiden takia olisi tärkeää tuoda esiin epäkohdat, että niihin saataisiin korjauksia. Joo joo, sanoi ystävä. Hän ei silti uskonut valituksella olevan vaikutuksia. ”Ne ovat pitkälti työnjohdollisia asioita, enkä usko, että siihen tulisi muutoksia”, mietti hän.

Valituksen hän jätti tekemättä.

”Tarvitsen kaikki voimavarani nyt syövän hoitoon. Valituksen tekeminen veisi niitä voimia”, päätteli hän.

Tältä kannalta ajatellen päätös oli viisas.

Luulemmeko me olevamme prinsessoja? Tätä olen mietiskellyt tämän tästä tuon jälkeen. Valitammeko olemattomista asioista? Eikö mikään meinaa riittää?Tuntuuko herne patjan alla?

Itselleni lievää tai voimakkaampaa ihottumaa aiheuttavat seuraavat meidän ikääntyneiden, mielestäni aiheettomat, prinsessamaiset valitukset. Homma luonnollisesti menee näin, että nään roskan toisen silmässä, mutta en malkaa omassani.

1.   Elämä on tylsää.

Että tylsää? Joskus joo, mutta ihan pääsääntöisesti?

Ymmärrän, että elämässä ihminen on ajoittain surullinen, ahdistunut, peloissaan tai joidenkin muiden epämukavien tunteiden vallassa. Elämä voi myös tuntua tyhjältä, esimerkiksi menetysten jälkeen. Mutta jatkuvasti tylsää?

Lapset saattavat sanoa, että mullon tylsää, ei ole mitään tekemistä. Psykologi Tahkokallion mukaan siihen on hyvä vastata: Silloin ei pidäkään tehdä mitään. On pidettävä tylsää. Tausta-ajatuksena on tässä se, että lapsi itse keksii omat tekemisensä.

Jos olisimme prinsessoja, voisimme varmaankin kutsua nykypäivän hovinarrit meitä viihdyttämään. Kun olemme tavallisia tallaajia, olemme itse vastuussa omasta viihtymisestämme ja elämämme muuttamisesta tarvittaessa. Mitkä asiat kiinnostavat? Mikä toisi sisältöä elämään?

Jos on tylsää, eikä mikään kiinnosta, kyse voi olla myös masennuksesta. Silloin on haettava apua. Elämä on niin lyhyt, että tylsyyteen ja sen valitteluun ei kannata hukata aikaa.

2.  Eläkeläisiä ei arvosteta.

Totta on, että julkisessa puheessa olemme monesti se valitettava kuluerä ja jarru vaikka mihin. Moni nuorempi, esim. poliitikko?, varmaan kippaisi meidät sinne kuuluisaan huitsin nevadaan. Haukkukirveitä välillä lentelee muutenkin ilma sakeana. Niistä ei kuitenkaan tarvitse ottaa koppia. Aina voi jättää lukematta/kuuntelematta sellaiset jutut, jos yöunet meinaavat muuten mennä.

Hyvin epä-älyllisesti kirjoituksissa usein puhutaan vanhoista ihmisistä yhtenä ryhmänä ja yleistetään asioita yksityistapausten perusteella. Näin toki tehdään myös esimerkiksi nuorten ja työttömien kohdalla. Me eläkeikäiset olemme kovin, kovin erilaisia. Erilaisempia kuin ihmiset missään muussa ikävaiheessa. Aika hullua luulla, että miljoona meikäläistä olisi yksi, yhtenäinen massa.

Jos luet juttuja, joissa moititaan, että eläkeläiset sitä ja vanhukset tätä, mene peilin eteen ja mieti, oletko sellainen. Ellet, lepo vaan. Jos huomaat asian koskevan itseäsi, mieti, miten voisit asiaa muuttaa omalla kohdallasi.

Sitä paitsi, miksi nyt kaikkien ihmisten pitäisi juuri minua tai sinua arvostaa? Eivät kaikki ihmiset arvosta prinsessojakaan. Minulle ainakin riittää läheisten ihmisten arvostus. Lisäksi, lienen niin yksinkertainen, että en edes huomaisi, jos minua jossakin tilanteessa aliarvioitaisiin ikäni takia. Yksinkertaisena on välillä hyvä olla.

3.   Vanheneminen on ihan paskaa.

Tämä hokema aiheuttaa itselläni erittäin kutiavat näppylät koko iholle.

Ymmärrän, jos rypyt ottavat aivoon. Ymmärrän, jos toimintojen hidastuminen ottaa aivoon. Ymmärrän, jos nimien muistamattomuus ottaa aivoon.

Mutta että vanheneminen kokonaisuudessaan? Näin sanova tuskin kuitenkaan valitsisi ainutta olemassa olevaa vaihtoehtoa vanhenemiselle. Kuolemaa. Perälauta kyllä muutoinkin häämöttää jokaisella ikääntyneellä, joskus jopa uskomattoman lähellä.

Erityisen näppyläherkkä vanhenemisen mollaamiselle olen nyt, kun juuri olen ollut saattamassa hautaan läheistä ystävääni. Hänestä ei vanheneminen ollut paskamaista, hän koki, että elämä kaikkinensa on niin mukavaa. Hän olisi niin mielellään jatkanut vanhenemistaan. Tappava tauti ei sitä kysellyt.

Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan, että puhun vain turhanaikaisista valitteluista. Jos ihmisellä on oikeasti sairautta, kriisejä, hänen on tärkeää saada puhua niistä. Ja häntä on tärkeää kuunnella.

Nyt saatat aiheellisesti kysyä, mikä pyhimys minä luulen olevani? Enkö itse valittele turhasta?

Sen voin sanoa, että elämäni ei ole tylsää, en koe arvostuksen puutetta enkä pidä vanhenemista paskamaisena. Minun aiheettomat valitteluni ovat muita, mitä milloinkin.

Onneksi minulla on Tytär, joka saattaa sanoa, jos kuulee minun valittavan vaikka ryppyisestä naamastani: Lopeta! Älä puhu itsestäsi noin! Toinen vaihtoehto, asiasta riippuen on, että hän kysyy, mitä aiot asialle tehdä.

Mies saattaa kuunnella vaiti prinsessavalitukseni. Jos valitan samasta asiasta toisen kerran, hän sanoo: Sä oot kertonut jo ton. Ei tule empatiaa. Ei tule sympatiaa. Ei edes teetä.

Ystävien kanssa voimme toki välillä valitella yleistä maailman menoa, mutta onnekseni ystävissäni ei ole kestovalittajia. Mukavampiakin puheenaiheita on.

Valitusympäristöni on siis vähän ongelmallinen. Siitä nyt ainakin voin valittaa.

Ja ai niin. Tässähän olen juuri valittanut muiden valituksista ikään kuin se minulle jotenkin kuuluisi.

Valitelkaamme siis rauhassa kaikesta mahdollisesta.

Ikään kuin olisimme prinsessoja.