Se olen minä. Haravointi esimerkiksi on minulle mitä erinomaisin paikka keskustella. Itseni kanssa. Homma kun sujuu ilman asiaan keskittymistä. Paljon saa pihamaa kuulla asioita näitäkin lehtiä haravoidessani.

Ai, että mitä pihamaa kuulee? No, ensinnäkin juttelen siitä, että taitaa olla jo neljäs kerta, kun tätä samaa nurmikkoa haravoin tänä syksynä. Eikä tämä välttämättä ole edes viimeinen. Lehtiäkin on vielä puussa ja pensaassa. Lisäksi läheisen kaupungin tontin koivut ovat vielä melkein kokonaan lehdessä. Ei ole tullut silti sama mieleen kuin yhden ystävän sukulaisella. Että soittaisin kaupungille ja vaatisin puiden kaatoa, kun tuuli lennättää lehtiä tontillemme.  Taidanpa siinä puoliääneen naurahtaa.

Ennen haravointia olen puhunut puhelimessa. Juu-u. Sitä en sentään tee yksinäni. Näissä itsekseen puheluissa voin lahjakkaasti jatkaa juttua, kommentoida vielä jälkikäteen toisen puheita tai omiani ja tietysti välillä jopa tunteella reagoida.

Psykologian tohtori Mona Moisala kertoo, että itsekseen ääneen puhumisesta on monenlaista etua (HS 6.10.22). Ajatukset selkiintyvät. Sitä kautta mahdolliseen ongelmaan voi helpommin löytää ratkaisun. Keskittyminenkin paranee. Jaa-a. Oisko se nyt sittenkin niin päin, että höpöttämällä ääneen keskityn paremmin tuohon haravointiinkin. Saattaa olla tai saattaa olla olematta.

Olen huomannut, että jos itseäni joku asia ottaa päähän, ärtymystäni höpötän helposti ulos. Kuka tietää, jospa se edistää ongelmanratkaisua, kun saan tunnehöyryt purettua ja näkymä on selkeämpi.

Voimakkaan tunnereaktion tyynnyttelyyn voi olla toimivaa sinä-puhe, kertoo Moisala. Siis itsensä puhuttelu sinä-muodossa, tyyliin urheilijat: ”Sä pystyt siihen”. Minun tyyliini: Sun ei tarvi välittää tuommoisesta. Sä oot kuitenkin tehnyt parhaasi. Kyllä sä tämänkin klaaraat. Enpä ole tainnut sinä-puhuttelua käyttää, mutta ei kuulosta pöllömmältä. Toki olen itsekseni naureskellut noille urheilijoiden sinäkerronnoille.  Ei ehkä olisi pitänyt.

Mutta puhun itsekseni ilman tuohtumustakin. Eilen kaupassa käydessäni huomasin toteavani muun muassa: Nyt ei hyllyyn jäänyt enää yhtään luumunektaria. Se olisi ollut ihan hyvä kommentti, jos kaupan myyjä olisi sattunut olemaan kuulolla, mutta eipä ollut.

Minulla itsekseni puhuminen ei ole välttämättä mitään hiljaista hyminää. Kerran mies kuuli kotiin tullessani juttuni ulkoa pikkueteiseen, jossa oli pukemassa. Ei mikään ihme. Ihmettelin, miksi autotallin edessä oli tavara, joka ei siihen kuulu. Kyllä sellainen asia kuuluukin puhua kuuluvasti.

Ääneen puhuminen voi olla hyvä työkalu tulla tietoiseksi sisäisestä puheestaan, sanoo Moisala. Tämä voi tapahtua vaikkapa peilistä itseään katsoessaan. Silloin voi ääneen kertoa, mitä ajatuksia peilikuva herättää. Tähän minun täytyy sanoa, että tämmöisessä asiassa minulla on hyvä yhteys sisäiseen puheeseeni. Se ei tietenkään estä minua sanomasta toisinaan ajatuksiani ääneen: Ei, tää ei sovi. Tai: Ai, ei hassumpi.

Jonkin tutkimuksen mukaan kadonneen esineen nimeä kannattaa toistella ääneen, esimerkiksi: kännykkä, kännykkä, kännykkä. Se aktivoi sanan visuaalisen edustuksen aivoissa. Tämä puolestaan voi auttaa havaitsemaan esineen näkökentässä. Tänään etsin yhtä kirjaa vimmatusti. Enpä muistanut kokeilla tätä. Tosin, kirja ei ollut näkökentässä, mutta löytyi kuitenkin. Se löytyi ihan vanhanaikaisella etsimistavalla. Näitähän ovat esimerkiksi seuraavanlaiset: käy läpi kaikki mahdottomatkin paikat uudestaan ja uudestaan, mene makaamaan lattialle ja katso sängyn alle (korjaa samalla pois siellä olevat pölykoirat), siirrä sänkyä pois seinän vierestä ja kurkista sen taakse. Tässä vain muutamia mainitakseni.

Jos unta yrittäessä päässä pyörivä ajatus vaikeuttaa nukahtamista, neuvoo Moisala sanomaan itselleen vaikka: Stop ja tekemään jonkun käsimerkin. Itse käytän tässä tilanteessa kyllä omaa pysäytyssanaani, mutta käsimerkkiä en ole ymmärtänyt siihen liittää. Tätäpä kokeilen. Toisaalta, vähäinen unen ripe saattaa hävitä, jos rupean käsilläni huitomaan.

”Valtaosassa tapauksissa ääneen puhuminen yksikseen on harmitonta”, kirjoittaa Moisala. Harmittomana huvina olen itsekin höpisemistäni pitänyt. Vain jatkuva ja kontrolloimaton ääneen puhuminen, johon ihminen itse ei pysty vaikuttamaan, voi olla merkki mielenterveyden häiriöstä. En kai nyt sentään jatkuvasti höpötä? Enhän?