Edelleen pyhiinvaelluspolulla. Tuokioita ja tunnelmia.

Pyhiinvaellusmatkani Portugalin reitillä Tuista Santiago de Compostelaan ei ole jättänyt minua vielä rauhaan, vaikka kirjoitin siitä edellisessä postauksessani. Muistot elävät. En malta olla niitä jakamatta vielä tässäkin.

Lähtöpaikassamme Tuin kaupungissa vanhan kaupungin kadut johtivat kukkulalla olevalle Katedraalille. Sisään emme päässeet, koska menossa oli piispan hautajaiset arvovaltaisine vieraineen. Kuvan vasemmassa laidassa oleva kukitettu auto ei ollut ruumisauto, kuten ensin luulin, vaan kukkalaitteiden kuljetusauto.

Kävellessä ensimmäiset näkemämme eläimet olivat lampaat. Sen jälkeen matkan varrella näimme ainakin aasin, hevosia, kissoja ja koiria.  Vaelluskaverimme kanssa koetimme laskeskella näkemiämme eläimiä. Emme kuitenkaan päässeet sopimukseen siitä, laskemmeko lajeja vai yksilöitä. Epätietoisuutta herätti myös se, olivatko kaksi yhdessä liikkuvaa koiraa samaa vai eri rotua. Eihän siinä sitten päästy edes laskemisen alkuun!

Ensimmäisen vaelluspätkän jälkeen, jonka piti olla 16 kilometriä, mutta joka oppaan mukaan olikin 19 kilometriä, olimme kovastikin voimaimme tunnossa. Hankalinta reitissä oli hotellille osuminen Porriinossa. Saman hankaluuden koimme joka kaupungissa.

Selvittyämme kuitenkin hotellille ajattelimme juhlan kunniaksi mennä kahvilaan kuoharilasillisille. Ajatus hyvä, toteutus huono. Vaikka kävelytoverini etsi puhelimestaan kolmekin eri espanjankielistä sanaa kuohuviinille ja soitatimme niitä oikein äänen kera myyjälle, ei mikään tunnistuslamppu hänellä syttynyt. Nou hätä, otimme lasilliset Sangriaa. Maassa siis maan tavalla. Otin lisäksi maitokahvin, cafe con leche, ja mielihaluuni pullan, tosi ison. Viime mainittu oli paha virhe. Olisin saanut ilman muuta kahvin tilattuani siihen mukaan pienen makean leivonnaisen, ihan ilmaiseksi. Tällainen oli yleinen tapa. Se olisi hyvin riittänyt. Haarukka pystyssä pullassani ei muuten ole minun tekosiani.

San Sebastianin kappeli oli ihan kadun varrella. Pääsin yhteen lempiharrastukseeni: sytyttelemään kynttilöitä kirkossa. Täällä ne olivat eläviä pikkukynttilöitä. Jossakin myöhemmin olivat sähkökynttilöitä, joista yksi syttyi vilkutellen, kun rahan pudotti koteloon. Maljakossa olevia Kallan kukkia kasvoi muuten siellä täällä villinä. Luonnonkukilta ne ainakin näyttivät.

Mahtoiko johtua joitakin kilometrejä lyhyemmästä matkasta vai ensi päivän virkeydestä, että Porriino on kaupungeistamme ainut, ellei lasketa mukaan Tuita ja Santiagoa, johon edes hiukan tutustuin. Tosin hotellimmekin oli keskustassa, monesti se oli vähän syrjemmällä. Kolmannesta päivästä lähtien rakkojenkaan takia ei ylimääräinen tallustelu kovasti houkutellut. Aurinko teki myös parhaansa puristaakseen liiat mehut, jos liikoja ylipäänsä oli.

Porriinosta kävelytoverini löysi meille ihanat turkoosit aurinkohatut. Istuivat päähän kuin unelma. Sen jälkeen olimmekin Team Turkoosi. Monet luulivat meidän olleen jo tullessamme tuttuja. Mutta ehei! Alkumatkasta vaan osuimme yhteen. Ja kävelimme yhdessä kaikki matkat. Toverini oli parikymmentä vuotta nuorempi, joten hänen koneestaan olisi löytynyt virtaa nopeatempoisempaankin kävelyyn. Hän halusi kuitenkin nauttia reiteistä. Ja mehän nautiskelimme! Toisinaan jopa tuoksuttelimme ruusuja, olisiko ollut tuoksua. Ei ollut, ei. Jasmike sitä vastoin tuoksui jo matkan päähän ihan samalla tavalla kuin kesällä Suomessa. Joskus istuimme kiviaidalla tutkien jalkojamme, hän varvastaan, minä varpaiden ja kantapäiden rakkoja. Tällainen yhdistää kummasti!

Caldas de Reis`ssä eli kolmannessa yöpymispaikassamme kävin apteekissa täydentämässä Combeed- rakkolaastarivarastoani. Tavoilleni uskollisena ostin niin runsaasti, että varmasti riittää. Suurin osa niistä on nyt kotiutunut lääkekaappiimme. Että jos kaipaat näitä laastareita, voin lähettää.

Edellisessä kuvassa näkyvät keltaisena kukkivat pensaat ilahduttivat maisemaa monin paikoin. Monet kukista muistuttivat jotenkin meille kotimaasta tuttuja, mutta olivat kuitenkin hiukan erilaisia, kuten nämäkin sireenejä matkivat. Tai mistäpä minä tiedän, vaikka olisivat olleetkin sireenejä.

Viiniviljelmiä näkyi kaiken aikaa. Näppärä ja ilmeisesti välttämätön keksintö lienee tuo tapa viljellä ikään kuin katoksen päällä. Mietimme, mahdetaanko joka talossa tehdä itse viiniä, vai viljelläänkö viinirypäleitä myyntiä varten? Salaisuudeksi jäi tämäkin kysymys.

Täällä olivat kevään maatyöt käynnissä. Espanjalainen traktori näytti melkein leikkisellaiselta, jos sitä vertaa suomalaiseen vastaavaan. Pelto oli kyllä niin pieni, että iso peli ei olisi siinä edes mahtunut kääntymään.

Kun olen ihan vimmattu hautausmaafriikki, nämäkin paikalliset hautausmaat viehättivät erilaisuudellaan.

Santiago de Compostelan vanha kaupunki on UNESCON maailman perintökohdelistalla kuten Pyhän Jaakobin Pyhiinvaellusreititkin. Uskokoon ken haluaa, mutta etsimme Santiagossa jopa katedraalia ja sitten pyhiinvaelluksen nollapistettä. Sen jälkeen hyvän tovin harhailimme hotellia tavoitellen. Ei ihan naurattanut enää silloin. Väsymys painoi käpäliä. Ehkä meidän ei kannata haaveilla suunnistusreissusta.

Viimeisenä iltana olimme Katedraalin aukiolla viiden tähden hotellin ravintolassa tapasaterialla. Mielenkiintoisin ruokalaji oli mustekalasiivut. Eipä kyllä oikein maistunut miltään. Lisää maustetta, pyydän.

Ravintolasta tullessamme kuului ulos asti E viva Espana- musiikki pihapiirin katoksen alta ja menojalka rupesi heti vipattamaan. Ilmaiskonserttia tarjoili värikäs soittoyhtye, eläytyvää yleisöä oli kourallinen.

Kiitos crocsien en joutunut tunkemaan koipiini Santiagoon päästyäni enää lenkkikenkiä. Tosin yöllisellä automatkalla lentokentältä kotiin lumipyryssä pelkäsin, että saan vielä crokseineni ja takitta tutustua lumiseen ojaan. Miehen taitojen ansiosta pysyimme kuitenkin kesärenkainemme lumisella tiellä.

Yöllisen kotiintulon jälkeisenä päivänä olin kuin kuraan kuollut kuttu! Ilmeisesti olin hyvän urheilijan tavoin ajoittanut kuntohuippuni oikein. Kenkiä vierastin kyllä pari päivää.

Yhä silmissäni siintävät ihanat vuoristomaisemat vehreiden polkujen lisäksi.

PS. Pontevedrassa en löytänyt matkalaukun avaimia vyölaukustani. Uskoin pudottaneeni ne, kun taskun vetoketju oli auki. Onneksi ihanalla Taistolla oli työväline, jolla hän sai katkaistua matkalaukusta sen lenkin, jossa lukko oli kiinni. Taisto sai kehut ja lämpimät halaukset Ritvavaimon silmien alla. No, kotona löysin avaimet. Vyölaukusta. Olivat vain eri pikkutaskussa, johon luulin ne laittaneeni. Kyllä nauratti, kun samana päivänä luin lehdestä, kuinka liikunta parantaa muistia. Ainakaan nopeaa vaikutusta sillä ei näytä olevan. Hölmöilyni vain jatkuvat.