
Rippilapset parveilevat alboissaan Rovaniemen kirkon alttarin edustalla. Yritän erottaa joukosta kummityttäreni pojan, jonka rippijuhla on tuonut minut tänne Lappiin. Toki hänet joukosta bongaan, komean nuoren miehen.
Katseeni harhailee vähän väliä alttarin tapahtumista alttarin taakse. Siellä on iso, kauniin kaunis alttaritaulu, jonkalaista ei joka kirkossa näekään. Se ei olekaan kuulemma mikään taulu, vaan fresco. Vieressäni istuva rovaniemeläinen tietää teoksen tekijänkin: Lennart Segerstråle. Teoksen nimi on hukassa, mutta netistähän se myöhemmin löytyy: Elämän lähde. Jos matkasi kulkeutuu Rovaniemelle päin, mene ihmeessä frescoa ihailemaan! Mikäli et ole jo käynyt. Siihen on maalattu niin paljon tapahtumia, että ihan äkkiä koko kuvaa ei selvitä tahi merkityksiä edes yritä ymmärtää.
Ulkona aurinko killittää kuin viimeistä päivää ja lunta riittää! Tuuli tosin on niin kova, että sekoittaisi kampauksen uuteen uskoon, jos sellainen päässä olisi.
Rippilapsen kotona tapaamme sukua ja joitakin uusiakin tuttavuuksia. Lapset ovat kasvaneet sitten viime näkemän (mikä sanotaan ääneen) ja vanhat vanhentuneet (mitä ei sanota ääneen). Syömme hyvää porokeittoa ja juomme kahvia enemmän kuin seitsemän sortin kanssa.
Yleensä osa suvun naisista hoitaa keittiöhommat, niin nytkin. Mukana pyörin minäkin. Sukulaismies tulee ihmettelemään Mitä te täällä keittiössä niin paljon ootte? Hän näyttää vielä uskovan satuun, jossa loihtimalla Pöytä, kata itsesi! hommat hoituvat. Siskon tytön vastaus Keittiössä on aina parhaat bileet, pitää usein paikkansakin. Siellä sopivassa porukassa saatetaan puhua asioita, joita koko seurakunnalle ei julistettaisi. Kannattaa siis liittyä keittiömarttoihin.
Junassa sitä vasta onkin tunnelmaa
Matkustan Rovaniemelle yöjunalla. Nämä yläkerran makuuhytit ovat minusta todella mukavia. On oma vessa ja suihku. Aika suijaa niissä tosin on liikuttava, tilaa ei ole paljon. Hinta on vain piirun verran kalliimpi kuin alakerran hyteissä, joissa ei ole suihkua ja vessa on käytävällä.
Otan rennosti koko hytin käyttööni. Levittelen tavaroitani yltympäri. Kun uni ei vielä tule, luen.
Yhtäkkiä säpsähdän pystyyn istumaan! Joku räplää oven lukkoa? Apua, kyllä räplää! Rauhoittelen itseäni muistelemalla, että ovi on oikeasti lukossa. Hetken päästä kuuluu mutinaa: Ei aukee…. ei aukee. Sitten: Hei, avaa nyt! Ja koputtelua.
Menen ihan oven viereen seisomaan. En kuitenkaan avaa ovea. En uskalla ottaa sitä riskiä, että joku ukon köriläs valahtaa hytin puolelle. Millä sen siitä pois saisin?
Vastaan kuuluvasti: Tämä ei ole sinun hyttisi, tämä on minun. Mene etsimään oma hyttisi.
Tulee hiljaista. Hiljaisuutta jatkuu jonkin aikaa. Sitten sama näytelmä alkaa: Kopkopkop. Hei, avaa! Avaa nyt! Vastaan suurin piirtein samoin sanoin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta vielä astetta kuuluvammin ja selkeämmin artikuloiden.
Rauha laskeutuu.
Rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan. Uskollinen yrittäjä tulee kolmannen kerran koputtelemaan: Hei, avaa nyt!!
Silloin mulla hirttää hihna kiinni. Onko tää nyt tätä koko yön? Huutaa kailotan: Usko nyt, tämä ei oo sun hyttis. Painu he-le-vet-tiin sieltä tai mä haen konnarin.
Johan rupeaa tepsimään. Taisin vain samalla herättää kaikki mahdolliset nukkujat koko ylävaunusta. Ja herkkäunisimmat alakerrastakin. Pahoittelen, pahoittelen!
Hiukan minua naurattaa, kun olin kuin pikku tyttö: jos vielä kiusaat, kerron isälle. Totta puhuen en olisi tiennyt alkuunkaan, mistä konnarin olisin löytänyt.
Kotiinpäin Tampereelle körötän tai pikemminkin kiidän päivävaunussa. Onpa täällä pohjoisemmassa hauskan lupsakoita konnareita! Jos nyt joku haluaa junan pysähtyessä mennä pihalle savumerkkejä lähettelemään, niin ilimoitan, jos varmuuella pysähytään enemmän kuin kaks minuuttia. Tämä oli yksi esimerkki konduktööri Marttilan ulosanneista. Hän myös korosti usein, että taaskin tultiin ihan aikataulussa asemalle tahi jopa kaksi minuuttia etuajassa. Selvästi pyrki nostamaan veeärrän imagoa. Oulusta lähteneen junan konduktööri toivotteli lupsakkaasti Hyvvää päevää!
Korvaani iski se, että molempien junien konduktöörit kertoivat, missä vaunussa sijaitsee sijaitsee heidän työpisteensä. Ikinä täällä etelämpänä en ole sattunut moista kuulemaan. Voisipa olla hyvä kuulua!
Kotona kerron tarinan hyttiin pyrkijästä miehelle, joka on jäänyt kotiin taloa pitämään ja töitä tekemään. No, mikset ottanut yöseuraa, kun tarjolla oli? veistelee hän. Kiitos vinkistä. Taisin tosiaan olla liian nirso. Yritän muistaa sen ensi kerralla.
En ole koskaan kulkenut makuuvaunussa, joten viaton kysymys: mistä tiesit, ettei koputtelija ollut oikealla asialla? Ilmeisesti hytin voi ostaa kokonaan omaan käyttöönsä?
Hei Maija! Kysymyksesi on vallan aiheellinen , kun makuuvaunumatkustelu ei ole sinulle tuttua. Itsekin matkustin vasta toisen kerran näissä uusissa vaunuissa ja edellisestä kerrasta oli kolme vuotta aikaa. Hytin voi tosiaankin ostaa myös kokonaan omaan käyttöön. Sattumalta sen huomasin netissä varausta tehdessäni. Muistaakseni maksoi vain nelisenkymppiä enemmän eli sellaisen teatterilipun verran. Jos olisin ostanut lipun vain ala-tai yläpetiin, toiseen petiin olisi tullut joku nainen, tai ei ketään, kuten tapahtui kolme vuotta sitten. Paikat myydään nais- tai mieshytteihin ellei ole omaa seuralaista. Sinnikäs koputtelija oli siis mies. Epäilen, että hän oli kumppaninsa kanssa reissussa ja ravintolavaunusta (?) tullessaan erehtyi hytistä. Syystä tai toisesta ei tunnistanut, että ääneni oli vieras. Muuten, konnarikaan hän ei ollut, koska konnari kävi jo ennenkuin juna oli Tampereelta lähtenyt. Kyllä kuule junamatkailukin on mielenkiintoista, kuten ehkä kokemuksestani huomasit!
Anja Pohjanvirta-Hietanen