Hui!

Huoneen nurkassa seisoo ilman ennakkovaroitusta mustanpuhuva mieshahmo kyräilevine katseineen. Melkein pelästyn!

Lähemmäksi mennessäni totean, että tällä ”nukella” silmät liikkuvat. Kun puhuttelen häntä, hän vastaa muminalla. Ilmiselvästi tämä hahmo on Kaarinan sulhanen, Karl Eugen. Koetan ristikuulustella häntä siitä, onko hän surmannut morsiamensa.  Karl ei suostu kunnolla vastailemaan, mumisee vain. Taitaa kohta vaatia asianajajansa paikalle.

Huone on Amos Andersonin museossa. Kaarina ja Karl seikkailevat Kosijana kuolema –jutun fiktiivisinä henkilöinä. Helsinki Noir näyttelyssä on kehitelty tämänniminen, mielenkiintoinen jännäritarina. Museoon tulija saa käteensä samannimisen kirjasen, jossa kolmentoista luvun ajan huoneesta toiseen kulkiessa saa seurata tapahtumia 1900-luvun alun tauluja katsellen. Yhdellä seinällä on luettavissa pariskunnan kirjeitä, joita he alkuaikoina saattoivat kirjoittaa kaksikin päivässä.

Ajankohta on 1930-luvun Helsinki. Maalta muuttanut Kaarina tapaa Uuden Suomen kirjeenvaihtoilmoituksen kautta Karl Eugenin. Pari rakastuu (tai ainakin toinen heistä), he seurustelevat ja menevät pian kihloihin. Jutussa käy pian selväksi, että Karl Eugen on varsinainen ketku ja auervaaralainen jo ennen Auervaaraa. Suhteen lopputulema on , että heti alussa saan katsella lasin takaa kovin luonnollisen oloista ruumista vedessä. Kyseessä on Kaarina. Miten näin kävi, sitä kirjasessa ei suoraan kerrota. Minulla on tosin omat epäilyni. Rehellisesti sanoen niitä on kaksi. Joko tai.

Koko tarina on niin elämänmakuinen, että on ihan pakko kysyä virkailijalta, onko sillä todellisuuspohjaa. Ei ole, mutta Susanna Luojuksen teksti pohjaa ajankohdan rikoshistorialliseen taustaan. Siis tämän sorttista on voinut tapahtua ja voinee tapahtua tänä päivänäkin elävässä elämässä.

Hämärän huoneen kyräilevää Karl Eugen- hahmoa katsoessani tulee taas mieleeni Maaria Leinosen runo, jonka nimeä en enää edes muista. Siinä hän kuvailee tapaamista elämän varjopuolelle joutuneen nuorukaisen kanssa todeten ajattelevansa hänestä :  Sinäkin. Jonkun äidin poika.  Tämä muistuu usein mieleeni lukiessani rötöksistä ja/tai väkivallanteoista. Se puhuttelee äitiä minussa ilmeisesti niin vahvasti, että ihmistä esittävä nukkekin saa muiston heräämään.

Olen lapsellisen tohkeissani tällaisesta kuvataiteen ja sanataiteen yhdistelmästä. Koko juttu on minulle vallan uutta. Tällä laillahan on mahdollisuus tehdä monenlaisia, erilaisia tarinoita. Uskoisin nuortenkin innostuvan enemmän  museokäynteihin. Miksi ei, kun tällainen entisvuosikymmenien nuorikin innostui.

Museon nettisivuilta kotona luenkin, että yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoille on julistettu kirjoituskilpailu Kosijana kuolema- tarinaan liittyen. Mitä todella tapahtui? Harmin harmi, että olen siihen kisaan vähintäänkin hitusen yli-ikäinen.

Amos Andersonin museon ylimmässä kerroksessa on Olli Lyytikäisen näyttely. Siellä yhytän parikin taulua, jotka kytken ajatuksissani alemman kerroksen Kaarinan ja Karlin tarinaan.

Taulun nimi on Aku Ankka analyysissä. Olisikohan Karl Eugeniin voinut vaikuttaa terapia? Tuskin. Hänellä ei näytä olevan mitään pulmaa itsensä kanssa.

Toisen teoksen nimi on Äiti ja lapsi. Siis jonkun äidin poika.

Valloittavin työ Lyytikäisellä on minusta Per Aspera, jonka kohdalla en hitustakaan ajattele alakerran tragediaa. Nautin vain.