Kirjoitukset avainsanalla Pirkanmaan Muistiyhdistys

Elämme Muistiviikkoa, jonka teemana on Hyvää elämää muistiystävällisessä yhteiskunnassa.

Näissä merkeissä istun Tampereen pääkirjasto Metson Lehmussalissa kuuntelemassa Marja Jylhää Alzheimerpäivän tapahtumassa. Hänen esityksensä nimi on Ikääntyminen, muistisairaudet ja suomalainen palvelujärjestelmä.

Marja Jylhää on aina yhtä mielenkiintoista kuunnella. Tässäpä nainen, jolla on tutkimuksellinen tieto hallinnassa, jonka hän osaa selkeästi välittää muille. Sen lisäksi hänellä on vankkoja näkemyksiä tiedon pohjalta. Edellisen kerran kuuntelin Jylhää hänen kirjansa Vanhuustutkijan koronavuosi julkistamistilaisuudessa viime vuoden marraskuussa. Voit lukea postaukseni tilaisuudesta klikkaamalla tästä.

Jo hyvissä ajoin ennen tapahtuman alkua ihmisiä on paikalla. Pirkanmaan muistiyhdistyksen toiminnanjohtaja Teija Siipola esittelee aluksi Marja Jylhän.

Mediasta saattaa saada kuvan, että muistisairaudet ovat yleistyneet. Joo-o. Kun vanhoja ihmisiä on enemmän, muistisairauksien määrä nousee. Kuitenkin, Euroopassa yli 75-vuotiailla muistisairauksien yleisyys on vähän laskenut, tietää Jylhä. Vuosittain noin 14500:lla suomalaisella diagnosoidaan joku muistisairaus (THL). Näistä tavallisin on Alzheimer. Yli 90-vuotiaista joku muistisairaus on 30 prosentilla. ” Enemmistöllä ei ole muistisairautta”, korostaa Jylhä. Noin satavuotiaista sairaus on noin 60 prosentilla.

” Vanheneminen on menestystarina, suomalaiset vanhuspalvelut eivät ole”. Me elämme yhä vanhemmiksi. Nyt 65-vuotiaalla on tilastollisesti jäljellä 21 elinvuotta. Puhutaan uudesta myöhäiskeski-ikäisten ryhmästä, joka on keskimäärin terveempi, koulutetumpi, kykenevämpi kuin 20 vuotta sitten.

Muistisairauksissa on kyse aivojen elimellisestä sairaudesta, ei vanhuuden höperyydestä. Tiedetään, mitä aivoissa tapahtuu, ei tiedetä miksi. Myöskään ehkäisevää tai parantavaa hoitoa sairauteen ei ole.

Muistisairas-nimitys ei Jylhän mukaan ole hyvä, koska muistamisen ongelmat eivät ole ainoita oireita eivätkä edes ensimmäisiä. Usein ensin tulee hahmottamisen vaikeuksia. Esimerkiksi television avaaminen ei onnistu tai eksyy tutuissa maisemissa. Vasta taudin edetessä tulee muistiongelmia: ihminen ei esimerkiksi muista juuri kuulemaansa asiaa tai hän itse kertoo saman asian uudelleen.

Muistisairauksien riskitekijöitä kyllä tunnetaan. Sairauden ehkäisyssä on Lancet-lehden mukaan (2020) samoja tekijöitä kuin vaikkapa sydän- ja verisuonisairauksissa tai monissa syövissä:

-      tupakoimattomuus

-      kohtuullinen alkoholin käyttö

-      hyvä ravitsemus

-      lihavuuden välttäminen

-      liikunta

-      sosiaalinen aktiivisuus

-      mielen aktiivisuus eli kiinnostus maailmasta

-      päävammojen välttäminen

-      ilmansaasteiden torjuminen

”Muistisairauden saaminen ei ole silti koskaan oma vika eikä omien ratkaisujen aiheuttamaa”, sanoo Jylhä painokkaasti. Ikääntymisen myötä sattuma puuttuu peliin.

Diagnoosin saamisen jälkeen useimmat elävät itsenäistä elämää kuten ennenkin vielä vuosia. Kun sairaus etenee, tarvitaan yhteiskunnan palveluita. Tilastojen avulla Jylhä esittää, miten yli 85-vuotiaiden ympärivuorokautinen hoito on jopa vähentynyt kymmenessä vuodessa. Samoin dementiaa sairastavien yli 90-vuotiaiden hoivakotihoito on vähentynyt.

Missä he siis ovat? Kotona sairaudestaan johtuen liian vähäisten kotipalveluiden piirissä? Omaisten hoidettavana? Omaishoito säästääkin julkisia varoja kolme miljardia euroa vuodessa. Siis kolme miljardia. Vain pieni osa omaishoitajista on sitä virallisesti. Miten selviävät yksin asuvat? ”Vanhuspalvelujen kuntoon saattaminen tarvitsee valtiovallan päätöksiä”. Näinpä. Näkisi vain. Varmaankin taas vaalien alla annetaan variksen valoja eikä sitten tapahdu mitään.

”Tulevaisuus on vanhojen, johon kunkin yhteiskunnan on sopeuduttava”, sanoo Jylhä minusta vallankumouksellisesti. ”Muistisairaalle hyvä yhteiskunta on kaikille ihmisille hyvä: turvallinen, selkeä, helppokäyttöinen. Muistisairas ihminen on nykyisen ja tulevan yhteiskunnan jäsen”.

Tässä ihan reaalimaailmassa, tässä yhteiskunnassa, kokemukseni mukaan todellisuutta on usein myös se, että muistisairasta ei hylkää vain yhteiskunta, vaan myös ystävät. Pelkäämmekö tartuntaa? Pelkäämmekö sitä tosiasiaa, että itsekin voimme sairastua? Vai koemmeko neuvottomuutta, miten suhtautua sairastuneeseen? Suurella ilolla olen lukenut lehdistä muistisairaista ja heidän puolisoistaan ja/tai omaishoitajistaan, jotka ovat rohkeasti tuoneet esiin sairautta ja sen vaikutuksia. Ne ovat opiksi meille nyt ja mahdollisesti vinkkinä tulevaisuuteen.

Pois lähtiessä Muistiyhdistyksen taulu salin oven suussa muistuttaa asioista, joiden tekeminen on sekä hyödyllistä että hauskaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hillevi Pohjavirta konkretisoi turvallisuuden syntymistä kysymällä, mikä tekee meidän olomme turvalliseksi tässä luentosalissa. Kaikille meille kun turvallisuus on niitä ykkösjuttuja.

Itselleni siellä yksi turvallisuuden tekijä on tietoisuus, että täällä ei vaadita minulta mitään sellaista, johon en pysty tai joka ahdistaisi. Voin hyvin kuvitella, että muistisairaalla tämäkin juttu olisi vielä merkittävämpi.

Istun vajaan kymmenen hengen porukassa Pirkanmaan Muistiyhdistyksen tiloissa. Meidät on sinne ”järjestänyt” Sirkka Merikoski, joka organisoi Tarinatuokio- pilotti kakkosta muutamissa vanhusten palvelutaloissa. Olen yksi meistä, joka käy vapaaehtoisena lukemassa asukasryhmälle ja juttelemassa heidän kanssaan. Tarinatuokioista ja niiden ideasta ja kehittämisestä voisin kertoa enemmänkin, mutta ehkä toiste. Nyt on kyse muistisairaan kohtaamisesta. Heitä tapaamme ryhmissämmekin.

Muistiyhdistyksen asiantuntijalla, Hillevi Pohjavirralla on luennossaan lähtökohtana empaattinen tapa toimia muistisairaan kanssa, tunnevuorovaikutus.

 

Kaikki asiat ovat tunneasioita

Muistisairasta järkiperustelut pelottavat, eivät kiinnosta tai jopa loukkaavat. Tunteet ovat totta, ne ovat voimavara. Vaikka asiaa ei muista, niin tunteen muistaa ja ilmapiirin. Muistisairaat ovat herkkiä aistimaan ilmapiirin. Siksi meidän pitäisi pyrkiä luomaan hyväksyvä ilmapiiri ja tunnistaa muistisairaan tunteita.

 

Elämällä on aina tarkoitus

Näin sanoi jo logoterapian isä Viktor.E.Frankl (1905-1997). Hän taisi ollakin ensimmäinen, joka sitä painotti. Muistisairaallakin on muistoja jäljellä ja hänelläkin on oikeus elää mielekästä elämää niin kauan kuin mahdollista. Koen, että erityisesti meitä muistisairaattomia (toistaiseksi) koskee kohta: ihminen voi valita, miten suhtautuu asioihin. Miten suhtautuu läheisen muistisairauteen?

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kuunteleva ja toisen tunteita selvittävä suhtautuminen ei todellakaan aina onnistu. Itsellä on kiire, on väsynyt, ärsyyntyy ja mitä kaikkia syitä sitä onkaan. Jos kuitenkin tiedostaa sen, että on mahdollisuus valita toinenkin suhtautumistapa, niin uskon sen ainakin toisinaan toteutuvan. Täydellisyyttä kun ei ole.

 

Tuetaan muistisairaan identiteettiä

Hän on paljon muutakin kuin muistisairas.  Hän on aikuinen ihminen, edelleen persoona. Hän on mies tai nainen. Hänellä on menneisyys, josta voi muistutella: olit sitä, olit tätä, teit noin ja näin, pidit kovasti tästä jne. Kuitenkaan ei pidä liikaa tyrkyttää omia juttuja toisen elämästä.

 

 

Suostu menemään hänen puolelleen katua (Satu Sipola)

Muistisairaan kanssa kuljetaan rinnalla hänen todellisuudessaan. Kun muistot ovat jäljellä, on terapeuttista puhua niistä. Niin sanotuista harhoista eli ei-tosista asioista keskusteleminen ei tee ihmistä sairaammaksi.

Jos ihminen kertoo vaikka lentämisestään, vaikka ei olisi koskaan elämässään lentänyt, ei ole syytä siitä häntä muistuttaa. Sen sijaan keskustellaan lentämisestä, jos muistisairas niin tahtoo.

On tärkeää muistaa, että eri ihmisillä on eri merkitys sanoille. Esimerkkinä niin yksinkertainen sana kuin silta.

Realiteettiterapiaa tarjottiin 1970-luvulla muistisairaiden kohtaamistavaksi. Sen mukaan, jos henkilö esimerkiksi kertoi totuudenvastaisesti käyneensä juuri hiihtämässä, hänelle piti realiteettien mukaan kertoa, että et sinä missään hiihtämässä ole ollut. Nykykäsityksen mukaan muistisairasta voitaisiin tässä kohtaa johdatella lempeästi nykyhetkeen. Voitaisiin esimerkiksi katsoa ulos ja miettiä, mikähän vuodenaika on? Voiko hiihtää? Entäpä, onko aamu tai ilta? Jos on aamu, voiko silloin olla tulossa hiihtämästä? Tämä esimerkki on oma ymmärrykseni realiteettien avulla nykyhetkeen johdattelusta.

 

On tunnistettava tarve selvittää vanhoja asioita

Olen joissakin aikaisemmissa postauksissani jo puhunut siitä, että mieltä kalvavat ja selvittämättömät asiat olisi hyvä saada niin sanotusti järjestykseen ennen todellista vanhuutta, että ne eivät tulisi ”kummittelemaan”.

Jos muistisairaalla on selvittämättömiä vanhoja asioita, hän saattaa ”pudota” yhtäkkiä johonkin elämänvaiheeseen, vaikkapa lapsuuteen. Joku tilanne tuo hänelle mieleen esimerkiksi lapsuuden pelottavan kokemuksen ja hän käyttäytyy kuin silloin lapsena. Maailma ei ole muistisairaalle vain tässä ja nyt. Käyttäytymisen syy on aina tärkeää selvittää.

 

Validaatioterapia ja TunTeva – toimintamalli

Naomi Feilin vuosina 1963-1980 luoma Validaatioterapia on kansainvälinen menetelmä, jossa muistisairaan tunteet otetaan todesta. 

Muistan luennolla yhtäkkiä, että minähän olen ollut kuuntelemassa Tampereella Naomi Feiliä vuonna kivi ja kirves. Hänen kirjansa Validaatio: menetelmä muistihäiriöisten vanhusten hoitoon, näyttää löytyvän yhä kirjastosta. Olisi löydettävissä myös kirjahyllystäni, jos tarpeeksi kauan etsisin. 

Miten elävästi saankaan mieleeni Naomi Feilin ilmeikkään ja tunteikkaankin esityksen, jossa hän paljon demostroi kohtaamistilanteita. Hänen nuoruuden haaveensa oli ollut tulla näyttelijäksi. Nyt hän koki voivansa koulutuksissaan toteuttaa tätäkin puolta. Viehättävä, ihastuttava, karismaattinen vanhempi leidi, jo silloin. Edelleen hän ilmeisesti elelee 86-vuotiaan. Missä ja miten, en tiedä. Voi että! Mitähän tästäkin kohtaamisesta on jo aikaa?

Suomessa kehitettiin tältä pohjalta oma TunTeva- toimintamalli. Kyseessä on terapeuttinen yhteisömalli.

Edellä mainituille on yhteistä, että niiden mukaan on tärkeää eläytyä empaattisesti muistisairaan näkökulmaan, josta olen edellä puhunut. Ilman Feiliä tuskin olisimme tässä ymmärryksessä muistisairaiden kohtaamisessa. Näin uskallan väittää.

 

Suurenmoiset kiitokset Hillevi Pohjavirta tästä kaksituntisesta. Olen koonnut omanlaiseni yhteenvedon luennon keskeisestä annista. Paljon tuli asiaa, paljon ajateltavaa. Tätäkin kirjoittaessani minulla on tullut jo monia kysymyksiä mieleen.

Tässä kävi kyllä niin, että tieto lisäsi tuskaa. Väkisin muistuvat mieleeni huonot, vääränlaiset kohtaamiseni muistisairaiden kanssa. Siitäkin huolimatta, että olen validaatioterapian menetelmistä ja sitä kautta eläytyvästä empatiasta jo vuosikymmeniä sitten kuullut ja lukenut.

Enpä osannut niitä esimerkiksi aikoinaan käyttää vuorovaikutuksessa muistisairaan omaiseni kanssa. Teorian soveltaminen käytäntöön ei onnistunut. Kyllä se oli lähinnä tuota realiteettiterapiaa: asiat on näin, eikä niin kuin sinä näet ja koet. Häpeä tunnustaa.

Olenko nykyään viisaampi muistisairaan ystäväni kanssa? Piirun verran, ajoittain, mutta mitään prenikkaa en kyllä vuorovaikutuksestani hänenkään kanssaan ansaitsisi.

Pohjavirta muistutti, että jos tarpeeksi kauan elämme, muistisairaus on kytiksellä. Jo 85-vuotiasta sitä sairastaa joka kolmas.

Huh huh!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat