"Ihmeellisyyksiä jokainen tarvitsee arkielämässä", sanoo kirjailija Anni Kytömäki Tampereen Kirjafestareilla

” Ihmeellisyyden sanominen liittyy tiedon rajoihin. Kaikkea emme tiedä, riittää tietoisuus siitä, että siellä ovat,” kirjailija jatkaa.

Anni Kytömäki oli Anne Flinkkilän haastateltavana Tampereen Kirjafestivaaleilla viime viikonloppuna. Aiheena on Kytömäen uusin kirja Mirabilis.

Sanonpa heti alkajaisiksi, että Kytömäki vaikuttaa erittäin tavalliselta, luontevalta ja huumorintajuiselta. Vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan ennen haastattelua ja saan häneltä signeerauksen ostamaani kirjaan. Samalla saan kiitettyä ja kehuttua hänen aikaisempia kirjojaan.

Mirabilis on minulla vielä vallan lukematta. Siksipä olisin toivonut, että haastattelija olisi sanonut alussa edes peruskuviot kirjasta, kuten vuosikausien kokemukseni mukaan kirjamessujen haastatteluissa yleensä tapahtuu. Mielenkiintoisia kysymyksiä Flinkkilä toki esittää. Ne jäävät vaan itselläni jotenkin irrallisiksi ja arvailua vaativiksi, kun kirjan ideasta ei ole juuri mitään hajua. Myöhemmin luen sitten netistä, että kirjan tapahtumat sijoittuvat 1860-luvulle ja 1900-luvun alkuun. Kaikki selvinnee minulle paremmin, kun pääsen kirjaa lukemaan.

Kytömäki on halunnut laittaa kirjaan mukaan taitovoimistelijan, Ellan = Mirabellan. Se on hänestä kiehtova ammatti. Siinä häntä viehättävät ihmisen fyysiset kyvyt. Hän itsekin kertoo ”temppuilleensa”.

Itseään Kytömäki sanoo tarkastelevansa kehon kautta, ei kuitenkaan muita ihmisiä. Kirjassa kaksoslasten äiti Riikka on Iso-Riikka, roteva ja fyysisesti pystyvä. Ellan kaksoisveli on myös iso ja roteva. ”Olen itse 156 cm pitkä. Ajattelen, että isommilla ihmisillä on helpompaa. Ei tarvitse kaduilla väistellä muita”, toteaa Kytömäki naurahtaen. Kirjan Ella on tosin pieni ja kevyt, mutta raskas mieleltään.

Kirjassa on monia kuvauksia äitiydestä. Äidit ovat joka lajille välttämättömiä. Ella toteaa, että voi olla tärkeää huolehtia muista, mutta hän ei halua äitiyttä. ”Olisin voinut olla isä, en äiti”, miettii hän. Tätä Kytömäki, lapseton nainen, sanoo itsekin ajatelleensa. Tähän väliin kysyisin mielelläni niin kirjan Ellalta kuin Kytömäeltä, miksi isyys näyttäytyy heille haluttavampana kuin äitiys. Kenties saan kirjan luettuani siihen vastauksen.

Äiti-Riikka ja kaksoset muuttavat Amurinmaahan paremman elannon perässä ja seikkailumielessäkin. He palaavat myöhemmin takaisin Suomeen?

Kirjassa on tiikeriä, korppikotkaa ja mitä lie eläimiä. Kytömäki kertoo ”kunnioittavaksi kuvitteluksi” sitä, että hän taustatutkimukseen perehdyttyään kuvittelee tämän eläimen elämistä. Tutkimuksetkin kertovat, että ihmisen ja eläimien tuntemuksissa ei ole jyrkkää rajaa, sanoo hän.

Flinkkilä kysyy Kytömäeltä, mihin tämä voisi sulautua (kirjassa lienee siis jotain juttua sulautumisesta?). Korpirahkasammal on laji, johon Kytömäki ehkä voisi sulautua. Metsään ylipäänsä hän sulautuu. ”Nyt en oo näkösällä, oon rauhassa. Ego tippuu jalustalta. Metsä on ollut kirjoittajakoulu.”

Kytömäki sanoo heränneensä 15-vuotiaana siihen, että maailma on pelastettava. Kirjoittajapalkkioillaan hän on ostanut seitsemän hehtaaria metsää suojeltavaksi. Väinö Linna on aikaisemmin omistanut sen metsän ja siksi sillä on nyt nimi Pohjantähti. Tämäkin kirja on painettu kierrätyspaperille. ”Jos kirjoissa julistaa, on myös elettävä sen mukaan”.

Viestinä kaikille kirjailija sanoo: ”Pitäisi jättää mittarit kotiin ulos mennessä ja yrittää päästä pois päänsä sisältä. On tärkeää unohtaa silloin eteenpäin porskuttaminen.”

Tässäpä meille ihan hyvä opetus! Kytömäki taitaa olla kaiken alussa luettelemieni ominaisuuksiensa lisäksi viisas.