Hillevi Pohjavirta konkretisoi turvallisuuden syntymistä kysymällä, mikä tekee meidän olomme turvalliseksi tässä luentosalissa. Kaikille meille kun turvallisuus on niitä ykkösjuttuja.

Itselleni siellä yksi turvallisuuden tekijä on tietoisuus, että täällä ei vaadita minulta mitään sellaista, johon en pysty tai joka ahdistaisi. Voin hyvin kuvitella, että muistisairaalla tämäkin juttu olisi vielä merkittävämpi.

Istun vajaan kymmenen hengen porukassa Pirkanmaan Muistiyhdistyksen tiloissa. Meidät on sinne ”järjestänyt” Sirkka Merikoski, joka organisoi Tarinatuokio- pilotti kakkosta muutamissa vanhusten palvelutaloissa. Olen yksi meistä, joka käy vapaaehtoisena lukemassa asukasryhmälle ja juttelemassa heidän kanssaan. Tarinatuokioista ja niiden ideasta ja kehittämisestä voisin kertoa enemmänkin, mutta ehkä toiste. Nyt on kyse muistisairaan kohtaamisesta. Heitä tapaamme ryhmissämmekin.

Muistiyhdistyksen asiantuntijalla, Hillevi Pohjavirralla on luennossaan lähtökohtana empaattinen tapa toimia muistisairaan kanssa, tunnevuorovaikutus.

Kaikki asiat ovat tunneasioita

Muistisairasta järkiperustelut pelottavat, eivät kiinnosta tai jopa loukkaavat. Tunteet ovat totta, ne ovat voimavara. Vaikka asiaa ei muista, niin tunteen muistaa ja ilmapiirin. Muistisairaat ovat herkkiä aistimaan ilmapiirin. Siksi meidän pitäisi pyrkiä luomaan hyväksyvä ilmapiiri ja tunnistaa muistisairaan tunteita.

Elämällä on aina tarkoitus

Näin sanoi jo logoterapian isä Viktor.E.Frankl (1905-1997). Hän taisi ollakin ensimmäinen, joka sitä painotti. Muistisairaallakin on muistoja jäljellä ja hänelläkin on oikeus elää mielekästä elämää niin kauan kuin mahdollista. Koen, että erityisesti meitä muistisairaattomia (toistaiseksi) koskee kohta: ihminen voi valita, miten suhtautuu asioihin. Miten suhtautuu läheisen muistisairauteen?

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kuunteleva ja toisen tunteita selvittävä suhtautuminen ei todellakaan aina onnistu. Itsellä on kiire, on väsynyt, ärsyyntyy ja mitä kaikkia syitä sitä onkaan. Jos kuitenkin tiedostaa sen, että on mahdollisuus valita toinenkin suhtautumistapa, niin uskon sen ainakin toisinaan toteutuvan. Täydellisyyttä kun ei ole.

Tuetaan muistisairaan identiteettiä

Hän on paljon muutakin kuin muistisairas.  Hän on aikuinen ihminen, edelleen persoona. Hän on mies tai nainen. Hänellä on menneisyys, josta voi muistutella: olit sitä, olit tätä, teit noin ja näin, pidit kovasti tästä jne. Kuitenkaan ei pidä liikaa tyrkyttää omia juttuja toisen elämästä.

Suostu menemään hänen puolelleen katua (Satu Sipola)

Muistisairaan kanssa kuljetaan rinnalla hänen todellisuudessaan. Kun muistot ovat jäljellä, on terapeuttista puhua niistä. Niin sanotuista harhoista eli ei-tosista asioista keskusteleminen ei tee ihmistä sairaammaksi.

Jos ihminen kertoo vaikka lentämisestään, vaikka ei olisi koskaan elämässään lentänyt, ei ole syytä siitä häntä muistuttaa. Sen sijaan keskustellaan lentämisestä, jos muistisairas niin tahtoo.

On tärkeää muistaa, että eri ihmisillä on eri merkitys sanoille. Esimerkkinä niin yksinkertainen sana kuin silta.

Realiteettiterapiaa tarjottiin 1970-luvulla muistisairaiden kohtaamistavaksi. Sen mukaan, jos henkilö esimerkiksi kertoi totuudenvastaisesti käyneensä juuri hiihtämässä, hänelle piti realiteettien mukaan kertoa, että et sinä missään hiihtämässä ole ollut. Nykykäsityksen mukaan muistisairasta voitaisiin tässä kohtaa johdatella lempeästi nykyhetkeen. Voitaisiin esimerkiksi katsoa ulos ja miettiä, mikähän vuodenaika on? Voiko hiihtää? Entäpä, onko aamu tai ilta? Jos on aamu, voiko silloin olla tulossa hiihtämästä? Tämä esimerkki on oma ymmärrykseni realiteettien avulla nykyhetkeen johdattelusta.

On tunnistettava tarve selvittää vanhoja asioita

Olen joissakin aikaisemmissa postauksissani jo puhunut siitä, että mieltä kalvavat ja selvittämättömät asiat olisi hyvä saada niin sanotusti järjestykseen ennen todellista vanhuutta, että ne eivät tulisi ”kummittelemaan”.

Jos muistisairaalla on selvittämättömiä vanhoja asioita, hän saattaa ”pudota” yhtäkkiä johonkin elämänvaiheeseen, vaikkapa lapsuuteen. Joku tilanne tuo hänelle mieleen esimerkiksi lapsuuden pelottavan kokemuksen ja hän käyttäytyy kuin silloin lapsena. Maailma ei ole muistisairaalle vain tässä ja nyt. Käyttäytymisen syy on aina tärkeää selvittää.

Validaatioterapia ja TunTeva – toimintamalli

Naomi Feilin vuosina 1963-1980 luoma Validaatioterapia on kansainvälinen menetelmä, jossa muistisairaan tunteet otetaan todesta. 

Muistan luennolla yhtäkkiä, että minähän olen ollut kuuntelemassa Tampereella Naomi Feiliä vuonna kivi ja kirves. Hänen kirjansa Validaatio: menetelmä muistihäiriöisten vanhusten hoitoon, näyttää löytyvän yhä kirjastosta. Olisi löydettävissä myös kirjahyllystäni, jos tarpeeksi kauan etsisin. 

Miten elävästi saankaan mieleeni Naomi Feilin ilmeikkään ja tunteikkaankin esityksen, jossa hän paljon demostroi kohtaamistilanteita. Hänen nuoruuden haaveensa oli ollut tulla näyttelijäksi. Nyt hän koki voivansa koulutuksissaan toteuttaa tätäkin puolta. Viehättävä, ihastuttava, karismaattinen vanhempi leidi, jo silloin. Edelleen hän ilmeisesti elelee 86-vuotiaan. Missä ja miten, en tiedä. Voi että! Mitähän tästäkin kohtaamisesta on jo aikaa?

Suomessa kehitettiin tältä pohjalta oma TunTeva- toimintamalli. Kyseessä on terapeuttinen yhteisömalli.

Edellä mainituille on yhteistä, että niiden mukaan on tärkeää eläytyä empaattisesti muistisairaan näkökulmaan, josta olen edellä puhunut. Ilman Feiliä tuskin olisimme tässä ymmärryksessä muistisairaiden kohtaamisessa. Näin uskallan väittää.

Suurenmoiset kiitokset Hillevi Pohjavirta tästä kaksituntisesta. Olen koonnut omanlaiseni yhteenvedon luennon keskeisestä annista. Paljon tuli asiaa, paljon ajateltavaa. Tätäkin kirjoittaessani minulla on tullut jo monia kysymyksiä mieleen.

Tässä kävi kyllä niin, että tieto lisäsi tuskaa. Väkisin muistuvat mieleeni huonot, vääränlaiset kohtaamiseni muistisairaiden kanssa. Siitäkin huolimatta, että olen validaatioterapian menetelmistä ja sitä kautta eläytyvästä empatiasta jo vuosikymmeniä sitten kuullut ja lukenut.

Enpä osannut niitä esimerkiksi aikoinaan käyttää vuorovaikutuksessa muistisairaan omaiseni kanssa. Teorian soveltaminen käytäntöön ei onnistunut. Kyllä se oli lähinnä tuota realiteettiterapiaa: asiat on näin, eikä niin kuin sinä näet ja koet. Häpeä tunnustaa.

Olenko nykyään viisaampi muistisairaan ystäväni kanssa? Piirun verran, ajoittain, mutta mitään prenikkaa en kyllä vuorovaikutuksestani hänenkään kanssaan ansaitsisi.

Pohjavirta muistutti, että jos tarpeeksi kauan elämme, muistisairaus on kytiksellä. Jo 85-vuotiasta sitä sairastaa joka kolmas.

Huh huh!