Sara ja Anna. Anna ja Sara.

Luonteva, joustava, ilmeikäs, eloisa, innostunut, tunteikas.

Tässä päällimmäiset sanat, jotka mieleeni tulevat, kun katselen ja kuuntelen kirjailija Anna Kortelaista. Miten mielelläni katselen ja kuuntelen! Ihan ilokseni.

Kortelainen on kertomassa kirjastaan ja sen synnystä Vanhalla ylioppilastalolla Psykologiseniorien pikkujoulussa. Kirja on tänä syksynä ilmestynyt Hyvä Sara! Sara Hildenin kolme elämää.

Sara on Sara Hildén (aksentilla tai ilman), joka oli alkujaan nimeltään Saara. Hän oli tamperelainen liikenainen ja taidemesenaatti. Hänen ansiostaan meillä on Sara Hildénin taidemuseo Särkänniemessä. Paikka on kaunis Näsijärven rannalla, joskin hankalasti huvipuiston puristuksessa. Museo perustettiin 1979 kun Sara oli aikaisemmin lahjoittanut kaupungille satoja keräämiään taideteoksia.

Hildén on ilmeisesti kiehtonut minua jo aikaisemmin, koska olen joskus katsonut dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut Timo Vuorikosken kirjan Mesenaatin muotokuva. Muistelenpa jopa nähneeni aiheesta teatteriesityksen.

Anna Kortelaisen kirjan olen myös lukenut jo ennen Vanhan ylioppilastalon tapahtumaa. Siinä on 401 aika tiheällä präntillä kirjoitettua sivua. Itse tarina ja tarinan kerronta on kuitenkin niin vetävää, että lukeminen ei käy raskaaksi. Kirjan kannattelu sängyssä (joka on lukupaikkani) sen sijaan vaatii kekseliäitä ratkaisuja, ettei tule rasituskipuja.

En silti yhtään moiti kirjan paksuutta. Sara Hildén ansaitsee joka sivun. Aviottomana vuonna 1905 syntynyt ja kansalaissodan jälkeen orvoksi jäänyt Saara muutti 13-vuotiaana Tampereelle, ensin palvelijaksi. Hildén nimen hän sai isäpuoleltaan. Näistä lähtökohdista kouluja käymätön Saara ponnisti Hildénin muotiliikkeiden omistajaksi ja taidemesenaatiksi. Kuka meistä, etenkään niissä oloissa, olisi ollut kykenevä samaan? Sanon suoraan: minä en ainakaan, vaikka pullamössösukupolvea en olekaan!

Anna Kortelainen kertoo työstäneensä teosta kolme vuotta, joista kaksi hän on aktiivisesti kirjoittanut. Suuren perehtyneisyyden asiaan tyhmempikin huomaa. Anna on käynyt kirjaa tehdessään jopa kaikissa paikoissa, joissa Sarakin vietti aikaa. Ainoastaan Suursaaressa ei ollut mahdollista käydä. Tärkeinä lähteinä ovat toimineet taidemuseossa olevat mapit, joissa on paljon Saran henkilökohtaisia papereita. Annan tulkinta on, että Sara antoi tavallaan luvan niiden käyttämiseen, koska ei koskaan tuhonnut niitä.

Harvinaisen laajasti Anna on selostanut Saaran elämän alkuvaiheita kuvaillen sen aikaista elämää Lempäälässä. Kirjaa lukiessa jopa mietin, onko kaikki kartanoherrojen oikeusjuttuja myöten tarpeellista selvittää, tässä yhteydessä. Kansalaissotaa Saara joutui tahtomattaankin seuraamaan läheltä. Punaisten mestauspaikka oli vastapäätä kotia. Kortelaisen mielestä talvi ja kevät 1918 on avain Saran maailmaan. Sara ei tiettävästi koskaan kenellekään kertonut lapsuudestaan.

Hildéniä on kuvattu usein kovaksi, jopa häikäilemättömäksi. Tampereella Kortelainen sai tällaisia kommentteja ihmisiltä, jotka itse eivät koskaan olleet edes tavanneet Saraa.  ”Sara ei ole tunteeton. Hän halusi auttaa ja auttoi monia, joskin töksähtelevästi”, sanoo Kortelainen. ”Inhoan Tampereen juoruja”, sanoo hän topakasti. Totta on, että ilman auttamishalua ja inhimillisyyttä Sara ei olisi esimerkiksi adoptoinut sukulaisensa sotaorvoksi jäänyttä kymmenvuotiasta poikaa.  

Saran mielestä aina piti vaatia itseltään lisää, sivistää itseään. Hän luki monipuolisesti kirjallisuutta. Hän opiskeli työväen opiston kursseilla esimerkiksi kieliä ja jopa psykoanalyysia. Sara näyttää olleen, paitsi älykäs, sinnikäs ja ahkera, myös ennakkoluuloton.

Anna kuvaa Saraa pohjimmiltaan moderniksi naiseksi. Hän halusi olla itsenäinen ja elättää itsensä eikä lähtenyt vaimoksi Luulajaan. ” Saralla oli aina kesäkolli, jokaisessa merenrantakaupungissa Oulusta alaspäin. Sara oli sesonki-ihminen: ei kesäkolleja talveksi.”

Saran suuri rakkaus oli taiteilija Erik Enroth. Kuten moni nainen ennen häntä ja hänen jälkeensä, Sara uskoi rakkaudellaan pelastavansa Erikin alkoholismista. Suotta uskoi. Kolmentoista aviovuoden jälkeen Erikin haluama avioero oli Saralle suuri suru. Rakkaus ei silti kuollut. Toivo Erikin palaamisesta kyti tämän kuolemaan saakka. Erikin kuva säilyi Saran yöpöydällä loppuun asti.

(Kuva kirjasta)

Annan mukaan Sara eli onnellisen vanhuuden 88-vuotiaaksi. Hän  pystyi auttamaan monia taiteen avulla. Sara teki hankintoja niin kotimaasta kuin ulkomailta. Erityisesti hän suosi ostoissa nuoria suomalaisia taiteilijoita, ”Saran poikia”, joihin muun muassa kuuluivat Kimmo Kaivanto ja Juhani Harri.

”Sara oli aina sama, on vain sisäkkäisiä Saroja”, ajattelee Kortelainen. Eiköhän se näin liene, itse kullakin. Mihin ihminen itsestänsä pääsee.

Kolmivuotisen kanssakäymisen jälkeen Saran kanssa Kortelainen toteaa: ”Enää en Saraa pelkäisi. Laskisin käden olalle. Kyllä sä voit meihin luottaa. Hyvä oot sellaisena kuin oot.”

Tekstin lomassa kirjassa on sivuja, joissa on Saran omistama taideteos ja sen vieressä taulun herättämiä ajatuksia, joita Sara kertoo konservaattorille. Lukiessa mietin pääni puhki, voiko olla, että tällaiset tilanteet ovat säilyneet joko paperilla tai jonkun muistoissa. Ei, ei voinut olla, paljastaa Kortelainen kirjan lopussa. Hän kuvitteli keskustelut, halusi antaa Saralle kuvitteellisen äänen. Saralle, joka Kortelaisen mukaan ei kenellekään paljastanut sisimpiä ajatuksiaan. Ehkä tuo tieto olisi voinut olla jo kirjan esipuheessa. Itselleni se ei ainakaan olisi vähentänyt keskustelujen arvoa. Uskon, että jos joku, niin Anna Kortelainen voi aavistaa, mitä Sara Hildénin päässä liikkui. Jotenkin näen Saran ja Annan sisaruksina. Anna on isosisko, joka ymmärtää, lohduttaa, kannustaa ja puolustaa Saraa tarvittaessa. Sellaisen isosiskon Sara olisi tarvinnut jo eläessään.

Jos haluaa muodostaa itse käsityksensä Sarasta, kannattaa lukea kirja. Siitä saa todella monipuolisesti tietoa hänestä ja hänen elämästään. Lukeminen kannattaa etenkin, jos itsellä on vain muistikuva muotiliikkeen Sarasta, jonka monet kokivat melkein väkisin ostattavan takin. Tahi kuten minulla, vain siitä muilta kuultuja kokemuksia. Olen myös kuullut juttuja keinoista, joilla Sara yritti hillitä Enrothin juomista. Näissä juoruissa kertoja on aina Erikin puolella. Sanonpa vain, että Saran toimille naureskelu loppuisi, jos itsellä olisi rakas mies, jota viina vie ja joka vie rahat. Kannattaa kuvitella tilannetta. Voisinpa Kortelaista mukaillen sanoa, että niitä juttuja ei enää kannattaisi toistella. Saran merkitys on ihan muualla.

Porukalla jonotamme Kortelaisen luo nimikirjoituksen saamiseksi juuri ostamiimme kirjoihin. Moni meistä saa lisäksi kirjoituksen ”Omasta tahdostaan vapaa.” Tämä on lainaus yhdestä Saran saamasta työtodistuksesta. Totesinkin, että eläkeläisellehän tämä lausahdus sopii kuin kolikko kukkaroon. Taidan ottaa tämän lauseen lainakäyttöön.