Kirjoitukset avainsanalla Jari Sinkkonen

Ihminen taitaa olla, tai ainakin minä olen, osaksi tapojeni orja. En edes muista monennenko kerran olen taas Pasilan Messukeskuksessa Helsingin Kirjamessuilla. Ja aina torstaina, vaikka messut kestävätkin torstaista sunnuntaihin.

Miksi siis torstai? Luotan sananlaskuun: Torstai on toivoa täynnä. Yksi toive on, että silloin messuvieraita ei ole niin ruuhkaksi asti kuin loppuviikosta. En erityisemmin rakasta selviytymistaistelua älyttömissä ihmisvirroissa. Toiveideni mukaan torstaipäiviltäkin on aina löytynyt riittävästi ihmeteltävää. Jopa ostettavaa.

Joka vuosi pysähdyn saliin mennessä portailla tähän kohtaan ja otan kuvan. Mitä sanoinkaan itsestäni tapojen orjana? Tämä näkymä antaa itselleni kihelmöivän alkusoiton kirjamaailmaan.

Torstai ei petä, tänäänkään. En jonota, en jää edes ilman istumapaikkaa lavojen edessä jotain kirjailijaa kuuntelemaan mennessäni. Etupenkissä saattaa aina olla tilaa.

Joskus kirjavuoria katsellessani ihmettelen, minne kaikki lopultakin myymättä jääneet joutuvat? Kaatopaikalle? Sitäkin enemmän ihmettelen monia tuotteita, joita täällä kirjojen ohella kaupataan. Valamon luostarinkyltin alla lienee tarjolla kirjoja vai mitä? Jäi tarkistamatta. Mutta tuleeko joku ihan oikeasti Kirjamessuille ostamaan sänkyä? Kyllä kai sitten, koska niitä täällä vuodesta toiseen esitellään. Jäipä se kysymättä sängyn esittelijältä.

Kun samaan kellon aikaan on eri lavoilla paljon, erilaista  ohjelmaa, on toisinaan vaikea tehdä valintaa.

Kello 15.30 valintani on selvä. Lastenpsykiatri, lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen. Häneltä olen lukenut monia, monia alan kirjoja ja haastatteluja. Olenpa tainnut joskus olla hänen luennollaankin. Ihan jokaisessa pikku kohdassa en aina ole ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta laajasti ottaen kyllä.

Kruunuhaan lavalla siis Jari Sinkkonen, haastattelijanaan Anja Snellman.

Tiedetori: Psykoterapiat -  Huteja ja osumia.

Alkajaisiksi Snellman onnittelee Sinkkosta pari tuntia sitten syntyneestä lapsenlapsesta, tytöstä. Kyseessä ei ole Sinkkosen ensimmäinen lapsenlapsi, tiedän, mutta tärkeä toki.

Sitten Snellman luettelee Sinkkosen ansioita tämän yli 40 vuotta kestäneen uran aikana. Nykyään 73-vuotias mies on elämässään ehtinyt paljon- ja taitaa vielä tulevaisuudessakin ehtiä.

”Mitä hutit ovat?” kysyy haastattelija. Sinkkosen mukaan huteja tulee, kun fanaattisesti uskotaan johonkin ideaan, terapiasuuntaan. Se on teoreettista kapea-alaisuutta. Hän mainitsee muun muassa Jari Wahlströmin ja Mikael Leimanin (latojan huomautus: he ovat psykologian emeritusprofessoreita),  jotka on vieneet eteenpäin ”integraation soihtua”.     ”Pitää katsoa potilasta, mitä hän tarvitsee ja soveltaa temput siihen.” Eli siis terapeutin on syytä käyttää tarvittaessa laajasti eri terapiasuuntausten oppeja. Just näin, sanon minäkin, vaikka en opillisesti olekaan Sinkkosen levelillä.

Tutkimusten mukaan terapiassa on tärkeintä, että vuorovaikutussuhde asiakkaan ja terapeutin välillä toimii. Toissijaista on terapiasuuntauksen merkitys. ”Kun menetelmät kehittyvät, tullaan löytämään eroja, millainen terapia sopii mihinkin ongelmiin,” uskoo Sinkkonen.

Haastattelijan kysyessä Sinkkonen myöntää, että runsas terapiapuhe voi lisätä liikaa itsetutkiskelua. Hän kritisoi liiallista ahdistuspuhettakin. Nuori voi kertoa olevansa ahdistunut ensi viikon matikankokeista. ”Nuorelle on syytä kertoa, että ei hän ole ahdistunut. Häntä jännittää. Luonnollinen juttu”.

”Elämässä kaikenlaista tulee vastaan. Siitä vaan eteenpäin, ei vikistä ja kitistä joka asiasta!” Ohoh! Onpa aika kärkevä kommentti! Siitä huolimatta tämä on kyllä mielestäni sovitettavissa osaan kitinöitä.

Tärkeää on katsoa kriittisin silmin ympäristöä, jossa lapsi tai nuori elää. Keskeneräinen keskushermosto ei kestä ärsyketulvaa.

Sinkkonen kiittelee matalan kynnyksen tuen olemassaoloa: chatit, kouluterveydenhuolto, koulukuraattorit ja - psykologit. Ne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Kunhan vain saataisiin niihin tarpeeksi virkoja ja työntekijöitä, lisään minä mielessäni.

Tämän tolkun miehen puheiden innoittamana ostan hänen kirjansa messuhintaan. Saan siihen vielä hänen omistuskirjoituksensa. Ihan ilman vikinöitä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat