
Olen viehättynyt näkemyksestä, jonka mukaan elämänkaartamme voidaan verrata vuodenaikoihin. Synnymme alkukeväässä, alle kolmikymppisinä siirrymme elämään kesää. Syksy alkaa noin kuusikymppisenä ja yli kahdeksankymppisinä siirrymme talveen. Edellyttäen, että olemme vielä silloin elossa.
Elän nyt keskisyksyä. Ei minusta lainkaan huono vuodenaika! Syksy on täynnä vahvoja värejä, tuoksuja, sadon korjuuta, sateita ja myrskytuuliakin.
Vuosittain syksyisin olemme usein arvioineet, millainen mennyt kesä oli, millaiset säät, millainen loma. Miten kasvoivat mahdolliset viljelmät parvekkeella tai pellolla? Suunnittelemme kenties, mitä laitamme kasvamaan seuraavana vuonna.
Elämänkaaren syksyssä teemme samantyylistä arviota tähänastisesta aikuiselämästämme eli elämämme kesästä. Teinkö oikeita valintoja esimerkiksi koulutuksen, työn, läheisten ihmisten suhteen? Onko tähänastinen elämäni ollut kyllin aurinkoista, että voisin olla tyytyväinen. Iso ero varsinaiseen syksyiseen arviointiin on se, että emme enää voi suunnitella, miten seuraavan kesämme vietämme. Uutta kierrosta ei ole tarjolla. Mieleen usein tulee ajatuksia myös elämän keväästä: millaisia eväitä sain elämääni? Oliko minulla hyvä lapsuus ja nuoruus vai onko sieltä jäänyt mielipahan siemeniä?
Onnellista on, jos olemme voineet aikanaan käsitellä elämään välttämättä kuuluvia pettymyksiä ja luopumisia. Ellei näin ole tapahtunut, ne saattavat ruveta kolistelemaan luurankoina kaapissa. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä vähemmän meillä on voimia ja resursseja käsitellä menneitä vaikeuksia. Yhteiskuntakaan ei enää myönnä rahallista tukea psykoterapiakäynteihin. Kolmannella sektorilla onneksi on jotakin tarjolla, toki paikkakunnasta riippuen.
Keskittymällä tapahtuneiden epäonnistumisten jatkuvaan märehtimiseen emme saa asioita muuksi muuttumaan. Siten vain saamme itsemme onnettomiksi. Jatkuvan märehtimisen on tutkimusten mukaan havaittu vaikuttavan huonontavasti jopa terveyteen. Voimme onneksi valita, mihin ajatuksemme suuntaamme. Kannattaa nostaa esiin hyvät asiat, joita niitäkin jokaisella varmasti on ollut ja on. Yksi mahdollisuus huomata hyvät asiat elämässään, on kiitollisuuspäiväkirjan pito. Olen kokeillut. Ei huono homma. Kirjoitin iltaisin paperille kolme asiaa, josta sinä päivänä olin kiitollinen tai joista olin iloinnut.
Joskus sanotaan, että nykyajan ihmiselle on ominaista itsekeskeisyys. Niin tai näin. Joka tapauksessa meillä elämän syksyyn siirtyneillä on vaarana liiallinen itsekeskeisyys.
Nyt vapaa-aikaa on aikaisempaa enemmän. Silloin elämän keskipisteeksi saatan tulla minä itse. Elämä pyörii sen ympärillä, miten minä minulle voisin järjestää kaiken juuri niin kuin minulle sopii. Tämä ilmenee esimerkiksi niin, että puheenaiheet pyörivät vahvasti oman itsen ja omien tekemisten ympärillä.
Älköön kukaan käsittäkö väärin. Toki on tärkeää, joka iässä, ajatella omia tarpeitaan ja tehdä itselle mieluisia asioita. Liika on kuitenkin liikaa. Itse sanon silloin rupeavani itseäni palvomaan.
Kukaan meistä ei elä tyhjiössä. Tarvitsemme toisia ihmisiä ja toiset tarvitsevat meitä. ”Onnen ovi avautuu ulospäin”, sanotaan. Oman navan kaivelusta, on napa miten kaunis tahansa, onni ei löydy.
Tähän omaan napaan tuijottamiseen voi liittyä jatkuva keskittyminen omiin vaivoihinsa. Toki on tärkeä saada puhua jollekin, jos on huolia terveydestään. Eri asia on sitten elää elämäänsä pää, selkä, jalka, niskat, vatsa tai muu vastaava edellä, silloinkin, kun kyse ei ole sellaisista vaivoista, jotka sitä vaatisivat. Joskus tuntuu, että toisinaan melkein kilpailemme siitä, kenellä on eniten vaivoja kerrottavanaan.
”Kyllä ihmisessä on jotakin vikaa, jos se viisi tuntia yhteen menoon puhuu sairauksistaan”, puhisi yksi ystäväni tällaisen tilanteen koettuaan. Maratonpuhuja oli perusterve ihminen. Sairauksia täytyikin muistella vuosikymmeniä taaksepäin. Jotakin vikaa ihmisessä on tai sitten ei. Hyväksi se ei ole ainakaan hänelle itselleen eikä seuralaisille. Psykologinen tosiasia on, että se mihin huomiomme kiinnitämme, lisääntyy. Jos jatkuvasti ajattelemme ja puhumme krempoistamme, takuuvarmasti ne pysyvät mielessä ja vaivaamassa. Jatkuvasti valitteleva ei ole myöskään haluttua seuraa.
”Viisi minuuttia puhutaan vaivoista ja sitten muusta”, oli erään ikääntyneiden ryhmän tapaamisen ohje. Tosi järkevää. Eräs viisas ystäväni toteaa ”Ainahan sitä tässä iässä jotain kremppaa on, mutta ei niistä kannata puhua.” Lähestymme sitä paitsi pikku hiljaa sitä ikää, jolloin voi epäillä olevansa jo kuollut ellei aamulla herätessä jostain kolota.
Elämän syksy voi parhaimmillaan olla hyvää sadonkorjuun aikaa. Sadosta voi nauttia itse ja mikä tärkeintä, jakaa sitä myös muille. Sateet virkistävät ja tuovat uusia tuoksuja elämään. Syksystä voi siten löytää uusia ilonaiheita. Pää ja kroppa tarvitsevat toimintaa. Kenties ajoittaisiin myrskyihin osaa paremmin jo suhtautua kuin nuorempana. Kokemusta kun on.
Jos haluat tehdä toiset onnellisiksi, harjoita myötätuntoa. Jos haluat tehdä itsesi onnelliseksi, harjoita myötätuntoa.
Dalai Lama