Kuorosta iloa ja voimaa korona-aikanakin

Aloitetaanko? Aloitetaan. Miten aloitetaan? Miten toimitaan mahdollisimman turvallisesti?

Siinäpä liuta kysymyksiä, joita pähkäilemme me kuoron työrukkasena toimivan Rukkasen jäsenet ja kuoron johtaja Katja Harilo yhteisessä palaverissa elokuussa.

Kyse on tietysti Tampereen Naislaulajien Suvantokuoron toiminnan palauttamisesta melkein puolen vuoden jääkauden jälkeen. Kysely jäsenille tuottaa tuloksen, että iso enemmistö on halukas palaamaan kuorolaulun pariin, vaikka koronaa ei ole vielä mihinkään häädetty. Ihan isolla innolla olemme tulossa! Siitäkin huolimatta, että kuoromme on seniorikuoro. Jokunen jää toki vielä tautitilannetta tarkkailemaan.

Mietimme palaverissa turvallisia käytäntöjä. Niihin on saatu osviittaa SuLaSolin (Suomen laulajien ja soittajien liitto) ohjeista. Tärkeä asia on turvavälien pitäminen. Sitä varten jaamme harjoittelukerrat sopraanojen ja alttojen kesken siten, että joka toinen viikko vain jompikumpi harjoittelee. Tuolit hajautetaan eikä kukaan hönkäile toisen takana. Ei lähmitä eikä halailla. (suru!). Jokainen kuljettelee vain omaa tuoliaan. Kohteliaisuus ja avuliaisuus ei ole nyt valttia. Aikaa lyhennetään niin, että taukoa ei tarvitse pitää. Ei synny siinäkään vaaraa ryysiksistä. Palttoot tuodaan tietysti omalle tuolille saliin. Mikä onni, että harjoitussalimme, Mieskuoro Laulajien Laulumaja, on niin iso.

Kuoron johtaja Katja tuo oman soittimensa mukanaan. Hänellä on visiiri. Meillä muilla ei ole maskia. Sen kanssa laulamista arvelimme liian hankalaksi. Vahvistusta asialle saamme lehtijutusta, jossa kerrotaan turkulaisen kuoron kokeilleen maskeja. Oli kuumaa, rillit huurtuivat ja mikä pahinta: maski muutti äänentuotantoa. (Visiiri päässä, pitkät turvavälit, iso tila ja etäharjoitukset, siinä kuorotoiminnan uusi normaali: Syyskausi käynnistyy ympäri Suomea erikoisjärjestelyin. HS 24.8.20) Mitä tekoa on kuorolaululla, ellei laulu soi oikein?

Tavanomaisia äänen avauksia ei pidetä. Ei päristellä eikä hörähdellä. Katja kehottaa etukäteen jokaista avaamaan ääntään ennen harkkoja, vaikka vain laulelemalla. Nämä säännöt ovat nyt alustavasti voimassa lokakuun puoleen väliin. Tarpeen mukaan niitä muutetaan suuntaan tai toiseen. Optimistinen toiveemme on, että sen jälkeen pääsisimme jo koko kuoro yhdessä harjoittelemaan. Eihän tästä pitemmän päälle tule mitään, ellei päästä yhteislauluun kaikki neljä stemmaa!

Kuorollamme on tapana muistaa täysiä kymmeniä ja puoliakin täyttäviä. Nyt meidän alttojen joukossa lahjottavia on kerralla kolme. Yleensä laulamme myös onnittelulaulun. Jos juhlakalulla on joku toivelaulu, jota olemme laulaneet, niin siitä sitten. Aika usein se on ollut Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsana ei… Siinä on aivan ihanat sanat ja kaunis sävel. Nyt Katja ehdottaa yksinkertaisesti Paljon onnea vaan- laulua. Tällä meidän alttoporukalla ei syntyisi moniäänistä laulua.

Kuoron lahjana annamme aina kassin, joka sisältää yhden kuorolaisen, Kaijan, kutomat villasukat ja piccolokuoharipullon. Tämäkin traditio lienee kestänyt koko kuoron elinajan, joka on vuodesta 2013. Itse tulin mukaan vuotta myöhemmin, joten alkuaikoja en ole ollut todistamassa.

Vastavuoroisuus on maailman laki, eikös vain? Vuosia täyttäneiden ”velvollisuus” on tuoda karkkeja vastalahjaksi kuorolaisille. Yleensä tietysti karkkipussia kierrätetään. Nyt sekin on toisin, mitään emme harkoissa kierrätä. Kaija tyhjentää Dumle-pussin tuolille, josta jokainen voi lähtiessään noukkia makeaa kotimatkalle. Kiitos Kaija! Maistui. Toiset juhlitut kertovat tarjoavansa sopraanoissa olevan juhlakalun kanssa täytekakkukahvit pikkujouluissa. Kelpaa hyvin sekin.

Niin ne pikkujoulut. Ans kattoo. Toivon mukaan Kuningatar Korona on silloin riittävän suopealla päällä. Enemmän tässä toki huolettaa, miten käy joulukonserttimme. Voimmeko sen pitää? Tuleeko väkeä, jos voimme? Vanha kirkko on kuitenkin varattu 11.12.20. Varattu on solistikin ja huilun soittaja. Eilen tuli tosin seurakunnilta huolestuttava viesti koskien kirkossa sallittua enintä väkimäärää.

Noilla säännöillä ei ainakaan kirkkokonserttia tule, se lienee selvää. Semmoista ennustajaeukkoa ei kuitenkaan ole, joka tietäisi, mikä on tautitilanne ja mitkä ovat säädökset kolmen kuukauden päässä. Parempi olla asioita etukäteen murehtimatta. Antaa hevosen huolehtia, sillä on isompi pää. Täytynee meidän pienipäistenkin tätä tilannetta kuitenkin puida ensi viikon Rukkaskokouksessa.

Kun hevonen huolehtii ne isoimmat murehtimiset, niin me voimme toiveikkaana harjoitella joulukonserttilaulujamme.

Että miten nämä alttojen ensimmäiset harkat sujuivat? Hyvin. Olin etukäteen ajatellut, että saattaa olla vähän hankalaa, kun ei kuule vierestä stemmakaverin laulua. Mutta näin ei käynyt. Ei tuntunut hankalalta. Luulenpa, että tilanne vain terästi keskittymistä. Täytyi entistä tarkemmin yrittää pysyä omassa sävelessä nuotteja ja Katjan soittoa kuuntelemalla.

Entä miltä tuntui? Riemulliselta! Harkkojen päätyttyä kysymys kuului: Käsi ylös, kenestä oli kiva olla taas kuoroharkoissa? Oikein arvasit. Empimättä kaikki nostivat käpälänsä. Jopa kaksikin. Heilutusta ja hillittyä älymölöäkin syntyi. Pieni haikeus on tietty rinnassa, kun se toinen tärkeä puoli kuoroharjoituksissa, sosiaalinen kanssakäyminen, täytyy jättää niin vähiin.

Mutta kyllä tämä tästä. Alkaa se kausi näinkin. Miksi ei alkaisi?

Jos jotakin tämä Kuningatar Korona opettaa, niin epävarmuuden sietoa. Siinä epävarmuudessa me lillumme tässäkin, kuoron ja konsertin suhteen.