Kirjoitukset avainsanalla Michael Baran

Asunto on vaaleasävyinen, mitä nyt värikkäät sohvatyynyt korostavat harmoniaa. Ei tavaroita tasoilla, ei vaatteita lojumassa, ei lehtiä tuoleilla.  Miten steriiliä ja virallista, jos minulta kysytään. No joo. Liioittelen. On siellä kuitenkin levy- ja ilmeisesti kirjakasoja lattialla nurkassa.

Jos tuollaista asuntoa en itselleni himoitse, niin Ville Toikan valosuunnittelun toteutusta katson kateellisena. Erilaisia lamppuja saa sytytettyä sinne ja tänne ja tuonne, aina sen mukaan, mihin on menossa (ja vaikka ei olisikaan). Mulle kans tämmönen valoilotulitus, kiitos.

Keskiluokkaisen ja keski-ikäisen pariskunnan suhde näyttää olevan yhtä väritön, hajuton ja mauton. Ei ryppyä, ei tahraa. Kommunikointi on ystävällistä, hillittyä, hallittua. Taustamusiikkina soi klassista.

Kaikki siis hyvin?

Niinhän sitä voisi luulla.

Ingrid Bergmanin näytelmässä Kohtauksia eräästä avioliitosta Kansallisteatterin Omapohjassa siloinen kuori repeää kohta pahemman kerran.

Johan (Esa-Matti Long) kertoo kuin ilmoitusasiana rakastuneensa parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen, jonka kanssa lähtee huomenna matkalle ja viipynee poissa puoli vuotta. Miten kylmäävän ilmeettömästi hän näyttää jättävän vuosikymmenen avioliiton ja kaksi lasta taakseen. Sillä lailla!

Mitä tekee Marianne (Kristiina Halttu)? Raivoaa? Itkee hysteerisesti? Anoo? Vaatii? Syyttää? Ehei. Hän kyselee asiallisesti. Pyytää kyllä, eikö Johan voisi siirtää lähtöä, että voisivat puhua. Ei Johan voi. Ei halua.

Sivistynyt ero? Toki voi olla, että Marianne on niin sokissa, että mikään ei vielä tunnu. Repeäminen tapahtuukin sitten vasta, kun hän puhelinkeskustelussa tajuaa, että hyvät ystävät ovat suhteesta toki tienneet.

Näytelmä esitettiin yli 40 vuotta sitten tv-sarjana. Mikään näytelmässä ei silti tunnu vanhahtavalta. Voin peilata tapahtumia parinkin ystäväni kokemuksiin ja reaktioihin. Ja onhan sitä itselläkin jo hyvä liuta kokemuksia parisuhteesta. Tässä taas nähdään se tosiasia, että vaikka aika muuttuu, niin ihminen pohjimmiltaan ei muutu, sanokaa mitä sanotte. Variaatioita toki on lukematon määrä.

Johaninkin rakastuminen nuoreen naiseen ja uuden elämän aloittaminen hänen kanssaan on niin kliseistä ja monesti myös niin totta. Väitän, että kyseessä saattaa olla, siis saattaa olla, vanhenemisen pelko. Nuoren kumppanin kautta voi ikään kuin itsekin hypätä taaksepäin vuosikymmeniä. Saattaa myös olla niin, että vanha suhde on niin urautunut, että siinä ei juurikaan tunteita liiku. Näin näyttäisi olevan Johanin ja Mariannenkin liitossa, jos pienen vilkaisun perusteella voi jotakin päätellä.

Myöhemmissä tapaamisissaan Johan ja Marianne käyvät sitten ruotimaan, välillä rankastikin riidellen, entistä suhdettaan. Käy ilmi, että molemmat ovat avioliitossa pantanneet tärkeitä tuntemuksiaan. Kumpikaan ei näytä nyt pääsevän irti toisestaan. Virallisen eron hakeminenkin kestää. Keskustelu on välillä tosi julmaa. Terävä puukko heiluu.

Ei liene epäselvää, kumman puolelle näytelmässä asetun. Erityisen raivostuttavaksi koen Johanin suhtautumisen lapsiin. Kenen hemmetin lapsista hän oikein noin kylmästi puhuu, voisin kysyä ja kysynkin. Ikään kuin hänellä ei olisi mitään lämpimiä tunteita lapsiinsa. Vai onko vaan uusi rakkaus suistanut sellaiset tunteet katuojaan? Ihmettelen vain.

Loppukohtauksesta en sitten ymmärtänytkään mitään. Jäin pihalle kuin lumilyhty. Johanin ja Mariannen keskustelusta en tajunnut edes, mikä maanosa, saati valuutan laji. Kujalle voi ilmeisesti joutua, kun ei ole katsonut televisiosarjaa eikä elokuvaa.

Saadakseni lopun selville, minun täytyi lainata ja lukea Ingmar Bergmanin kirja Kohtauksia eräästä avioliitosta. Luin sen varmemmaksi vakuudesta kannesta kanteen. Selvisihän loppu sieltä. Kai sen olisi voinut kohtauksestakin ymmärtää, ellen olisi ollut niin likeltäajettava. Jääköön se nyt kuitenkin avaamatta. Näytelmähän menee paraikaa, ensi-ilta oli 6.2.19.

 

Henkilöitä näytelmän toteutuksen takana

Ennen ennakkonäytöksen esitystä Lavaklubilla suomentaja ja ohjaaja Michael Baran sekä lavastus- ja  pukusuunnittelija Tarja Simone ovat haastateltavina.

Pipopäinen, puhelias ja tämän tästä hyväntuulisesti naurahteleva ohjaaja Michael Baran kertoo Bergmanin elokuvien kolahtaneen jo nuoruudessa. Hän on toteuttanut kaksi Bergmanin teosta ja kolmas polttelee. Ohjaaja on käyttänyt tässä näytelmässä Bergmanin omaa näyttämösovitusta vuodelta 1981. Baran pitää Bergmania yhtenä suurimmista maailman taiteilijoista. ”Bergman on nero.” Hän on mestari näyttämään ihmisen monesta näkökulmasta ankarasti, joskus jopa raaasti, mutta kuitenkin hellyydellä. Ihmisen moniulotteisuus kiinnostaa Baraniakin. Parisuhteen kautta Bergman kertoo suuremmista, eksistentiaalisista asioista: mikä on ihminen? Mistä löytyy merkitys elämälle? Bergman menee kaikkiin asioihin ihmisen kautta.

Lavastus- ja pukusuunnittelija Tarja Simone olisi mieluiten tehnyt lavastuksen, jossa katsojat ovat ikään kuin pariskunnan kotona, eivät perinteisessä katsomossa. Se ei kuitenkaan onnistunut. Lavastuksessa ei ole pyritty tiettyyn aikakauteen. Nykyvempaimia ei ole kuitenkaan kuvaan tuotu, vaikka ihmiset ovat tavallaan nykyajassa. Ei ole esimerkiksi kännyköitä ja soitellaan vinyylilevyjä. Pukujen kautta hän on pyrkinyt luomaan näytelmässä elettävää kymmenen vuoden kaarta. Toisaalta puvustus on ajattomampi, tyyliteltyä 70-lukua ja myös nykypäivää.

Ihmettelen Simonelle hänen puseroaan, jossa on isot kirjaimet E O P  ja paljon pienempää kirjoitusta. Hän kertoo sen olevan Eläinoikeuspuolueen pusero. Hän on puolueen kansanedustajaehdokkaana. Enpä olisi osannut arvata kirjainten merkitystä. Aina oppii.

Baron ja Simone ovat tehneet yhdessä kolme toteutusta. Se näkyy heidän kommunikoinnissaan. Toisen juttua jatkaa toinen. Seuraavakin yhteinen työ on jo suunnitteilla.

 

Näytelmän sanoma

Näen näytelmän ensisijaisesti yksilöiden kehityskertomuksena, jossa parisuhde ja sen loppuminen on tapahtumanäyttämö. Toki ero on käynnistäjänä muutoksille. Puhumalla omista toiveista ja tarpeista toiselle olisi voinut elää aidompaa elämää ja saanut eloa parisuhteeseen.

Vähitellen, kipuilujen jälkeen, Marianne löytää itseään ja vapautuu. Hän oppii itsenäisyyttä, ei ole enää toisen varjo. Ihmisen on oltava totta itselleen. Entä Johan? Hän on edelleen tahi jälleen itseltään hukassa, miten sen nyt haluaa nähdä. Pysyvämpi onni ei tullutkaan uuden naisen ansiosta. Kas kummaa.

Johan sanoo jossakin kohtaa kutakuinkin näin: Yksinäisyys on ehdoton. On harhaa kuvitella mitään muuta. Karun tuntuisesti sanottu, mutta minusta siinä on tietystä kulmasta katsottuna totuuden siemen. Siksipä ensisijaisen tärkeää on tulla itsensä kanssa toimeen. Itsemme kanssa kuitenkin enimmän ajan vietämme, vaikka olisi kumppani ja/tai läheisiä ystäviä. Sanoihan jo runoilija V.A. Koskenniemi  aikoinaan: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin sä syntyvä oot, yksin sä lähtevä oot.

 

 

Teatterilipun sain Kansallisteatterista

Esityksen kuvat ovat Kansallisteatterin mediakuvia, kuvaajana Tuomo Manninen

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat