Nuoruusvuosista vartuttuani en ole kokenut kriisejä ulkonäköni suhteen noin pääsääntöisesti. Hetkellisiä ja tilanteisiin liittyviä tuskitteluja toki on ollut ja varmaan tulee olemaan. Ikääntymiseni näkymisen olen huomannut ja väistämättömäksi ymmärtänyt.

Peili on armoton, sanotaan. Kotipeilini ovat sen verran armollisia, että edelleenkin voin todeta, että kelpaan itselleni kyllä. Kauppojen sovituskoppien peilit ovat useimmiten ikäviä. Mikäli kauppa voisi ajatella vain myyntiä, sen kannattaisi laittaa niihin nuorentavat ja kaventavat peilit.

Jos plastiikkakirurgi katsoisi vaikka vain kasvojani, hän löytäisi sieltä montakin työmaata. Onnekseni omalle kohdalleni en voisi kauneusleikkauksia ajatella. Syitä on kaksi: raha ja leikkausten pelkoni. Ei tulisi mieleenikään mennä leikkaussaliin ilman terveydellistä syytä.  

Valokuvat itsestäni, etenkin lähikuvat, toisinaan kyllä ihmetyttävät. Näin paljon ryppyjä! Videokuva on vielä säälimättömämpi.  Jo kuusi vuotta sitten Kuopuksen lakkiaisista otettua videota katsoessani naureskelin: ” Oltiinko me kutsuttu noinkin vanha nainen juhliin?”

Ryppyisimpienkään kasvokuvieni jälkeen en ole jäänyt asiaa edes mietiskelemään.  Kaiken kaikkiaan koen, että olen sinut ulkoisenkin ikääntymiseni kanssa. Ikäni näkyy kasvoistani.  En kuulu niihin, joilla posliiniposket säilyvät, vaikka ikävuosia kerttyy. Näin se vain on.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Toissaviikkoisella Saksan vierailullani olimme siskoni kanssa kaupassa ostelemassa pitkiä housuja. Vaikka aikoinaan luin koulussa pitkän saksan, kielitaitoni on niin heikko, että sisareni hoitaa kutakuinkin sekä puhumisen että ymmärtämisen puolestani. Jossakin vaiheessa totean, että myyjä puhuu ”äidistänne”. Mitä äidistä? Äitihän on ollut kuolleena jo yli kymmenen vuotta. Mitä, mitä? Hän puhuukin minusta sisareni äitinä!

Ällistyksestäni huolimatta saan sanottua, että en ole hänen äitinsä. Sisareni jatkaa, että olemme siskoksia. Myyjä toljottaa kuin se entinen lehmä uutta porttia. Selviämme kaupasta ulos housut mukana.

Autolle kävellessämme yritän vääntää asiasta vitsiä. Ei onnistu. Yrittämättä tulee sitä vastoin kyynel silmäkulmaan.

Myyjän näkemys osui ja upotti.

Sisareni on minua kolme vuotta nuorempi. Jos myyjä arvioi hänet ikäisekseen, minua hän piti vähintään 85-vuotiaana. Jos taas hän arvioi ikäistään jonkin verran nuoremmalta näyttävän sisareni vaikkapa viisi vuotta nuoremmaksi, minä olen vähintään kahdeksankymppinen. Oikeasti juhlin seitsemänkymppisiä vasta parin vuoden päästä. Että ihan vaan jotakin rajaa, pyydän!

Että tällä lailla sitä sitten ollaan sinut ulkonäkönsä kanssa, vai?

Järjellä ajatellen tajuan, että on aivan samantekevää, mitä joku satunnainen myyjä sanoo. Mitä välii? kuten nuoriso kysyy. Järki sanoo myös, että niin kauan kuin olen elossa, perusterveenä ja jopa hyvin toimintakykyinen, toissijaiset asiat voin jättää sivuun. Jokainen saa sitä paitsi ajatella ja arvella ihan mitä tykkää. Mutta kaikkea en kyllä ilmeisesti halua kuulla.

Jollakin tunnetasolla ikäasia ei siis kuitenkaan ollut samantekevä. Yritin miettiä, miten niin herkillä kuljin.  En saanut syyksi edes sitä, että olisin nukkunut edellisen yön huonosti. Olen kuitenkin varma, että tulemme vielä ihan oikeasti monesti vääntämään vitsiä siskon kanssa tästäkin jutusta.

Nyt ei ihan vielä kovasti naurata. Korkeintaan vähän vääntää suupieltä vinoon.