Näyttää siltä, että elääpä tässä miten vanhaksi tahansa, aina saa uusia kokemuksia.

Halloween ei ole ollut minulle mikään juttu. Siis tähän asti. Toki viime vuosina on ovella käynyt karkkeja tai kepposta tarjoamassa muutamia lapsia. Olin ajatellut, että juttu ei minua sen enempää jatkossakaan koske.

Vähänpä tiesin.

Tukihenkilötoimisto järjesti Halloweenbileeet tukihenkilöille ja tuettaville Perheiden talolla täällä Tampereella viime lauantaina. Väkeä oli useampi kymmen alaluokkalaista meihin eläkeläisiin. Minä seuralaisineni olin muiden joukossa.

Toiveena oli, että teeman asuun olisi mukava olla pukeutunut, mutta ilmankin pääsee juhlimaan. Otin asian tosissani. Ajattelin, että jotakin rekvisiittaa tässä tarvinnee keksiä. Ostin sitten maskin ja kaksi erilaista lakkia pääkalloineen tavallisen, mustan asuni täydennykseksi. Ihan täytyi niitä kotona jo mallailla ja tehdä valintaa, kumpi. Kun jotenkin olen ymmärtänyt, että halloween on aika julma juhla, yritin myös harjoitella julmia ilmeitä.

Juhlien primus motor oli sosiaalityöntekijä Anna-Mari Junes, joka toivotteli tervetulleeksi täydellisessä, mustassa, upeassa noita-asussa! Erilaisiin touhupisteisiin saattoi kukin mennä mielensä mukaan.

Askartelupisteessä tein mallin mukaan tällaisen kirjanmerkin. Uskokaa pois, silmätkin sillä liikkuvat. Melkein julmasti. Väreillä saattoi tehdä kasvomaalauksia, mutta me jätimme sen pisteen väliin. Itseasiassa, kun totta puhutaan, huomasimme sen vasta, kun olimme poislähdössä. No, kaikkea ei voi aina saada.

Toinen musta noita oli Koilliskeskuksen kirjastosta palveluohjaaja Niina Tuominen. Hänkin onneksi hymyili kuitenkin ystävällisesti. Hänellä oli esiteltävänä joukko lapsille ja nuorille sopivia kauhukirjoja. Joistakin hän luki pätkiä. Sanonpa vain, että jos olisin hiukan nuorempi, niin peiton alle piiloon silmät kiinni menisin moisia juttuja aaveista ja muista hurjimuksista luettuani! Ei siis mikään ihme, että yksi seinällä olevista lepakoista lähti lentoon luennan aikana. Ja vielä useamman kerran! Noituutta!

Juhlat eivät ole mitään ilman syötävää. Näin se vaan on. Herkkupöydästä kurpitsoineen, kasvisdippeineen ja kekseineen teimme kiitettävän reippaasti selvää. Valmis taikina odotti leipojiaan. Nyt ei tehty mitään hirmuisuuksia, vaan kilttejä hiiriä. Ilman tunnontuskia omat hiiremme pistelimme poskiimme. Nam, nam!

Sekin toki piti selvittää, ketkä tietävät eniten halloweenista ja vähän muustakin. Siis Anna-Marin vetämä tietokilpailu alkoi. Parini kanssa meillä oli ikää, tietoa, kokemusta ja viisautta 81 vuoden verran, vaan se ei vienyt voittoon. Väärin, väärin, niin väärin!

Miten voi tietää, mitä hahmoa näyttelijä xx  ( en muista kuka, kun en tunne) esittää Putouksessa, jos kumpikaan ei ole kyseistä ohjelmaa katsonut? No joo, kuulemma hahmo on Pieru. Anna mun kaikki kestää! Ja miten voi tietää, mikä hirviö elää Transsilvaniassa, jos ei uskalla edes ajatella Kreivi Draculaa? No olkoon. Kyllä me sentään seitsemän kysymystä kymmenestä tiesimme. Tiesimme jopa sen, että Oulun jääkiekkojoukkue on Kärpät. Aina vaan ei voi voittaa.

Tulipa viisastuttuakin siinä, että irlantilaiset siirtolaiset veivät halloweenin Yhdysvaltoihin. Ihan kujalla me oltiin, kun taidettiin neljästä annetusta vaihtoehdosta veikata intiaaneja. Ei tarvi nauraa. Jos ei oo, tai ei siis oo ainakaan tähän asti ollut halloweentyyppi, niin minkäs teet.

Kaiken kaikkiaan, hyvin me selvittiin ja mukavaa oli. Ei näkynyt edes vampyyreja. Jonkun noidan hattu yksinään pöydällä ihmetteli. Noita lienee lentänyt jonnekin? Vai oliko se niin, että noidat lentävät vain pääsiäisenä? Pysy näistä nyt sitten seijarilla!

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat