Kirjoitukset avainsanalla Amos Rex

Helsingin Amos Rex on museo, jossa näyttelyt eivät takuuvarmasti jätä kylmäksi. Eivät ainakaan minua.

Museo ei petä tälläkään kertaa. Belgialaisen, Brysselissä asuvan taiteilijan Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati on jotain ihan omanlaistansa. Työt kuvaavat elämän eri vaiheita. Taiteilija haluaa kertoa elämän kauneudesta, mutta myös sen hetkellisyydestä. Op de Beeckin töitä on ensi kertaa näytteillä Suomessa.

Jo tilaan astuminen saa minut huokaamaan ihastuksesta. Yleiskuva on kaunis ja rauhoittava kaikessa harmaudessaan. Kaikki veistokset ovat harmaita, ikään kuin tuhkan peittämiä.

Heti sisään tullessa oikealla on Asutus-niminen työ. ”Autiolta näyttävä, hylätty kylä” ei ole minusta autio. Valoja loistaa taloista ja vene odottaa soutajaa. Taiteilijaa ovat työssä inspiroineet Filippiinien puupaaluille rakennetut talot.

Teoksessa Tähtiä tarkkaillen taiteilija haluaa kuvata ihmisen pienuutta ja mitättömyyttä luonnon suuruuteen. Vedessä olevan lohkareen päällä kasvavaan puuhun on rakennettu maja. Pieneltä laiturilta polku johtaa ylös majalle. Majassa on mahdollista omassa rauhassa levätä. Maja ja sinne johtavat pienet askelmat, tikapuut ja sillat tuovat mieleeni nukkekodin.

Eri ikäiset ihmiset on kuvattu hyvin elävinä.

Lasten veistokset saavat usein nimen mallina olleen lapsen mukaan.

Lauren-teoksessa tyttö pelaa itsellenikin jostain lapsuudesta tuttua langanpujotteluleikkiä.

Tätä Nukkuva tyttö- työtä en ensimmäisellä puolittaisella silmäyksellä edes tajua veistokseksi. Niin elävältä se vaikuttaa.

Tyttö nukkuu veden keskellä olevassa sängyssä. Työn nimi on Sänkyni lautta, huone meri ja sitten nauroin hieman synkkyyttä sisälläni. Työn taustalla on taiteilijan oma lapsuuden kuvitelma nukkumaan mennessä. Sängyn ympärillä on muutama perhonen.

Perhosia on mukana useammassa työssä. Ne symboloivat ohimenevyyttä ja kuolevaisuutta. Antiikin Kreikassa perhosten ajateltiin kuvastavan sielua.

Kaksi nuorta, 14-vuotiasta, istuu käsi kädessä jyrkänteellä. Teos onkin nimeltään Jyrkänne. Taiteilija kuvailee pojan katsovan tyttöä rakastuneena. Tytön ajatukset ovat kulkeutuneet toisaalle. Jostakin syystä minä kuvailisin pojan ilmettä enemmänkin hämmentyneeksi. Tyttö lienee tosiaan omissa ajatuksissaan.

Voi miten elävältä tämäkin yksinäinen Ratsumies apinoineen ja tarvikkeineen näyttää! Kaikki tarpeellinen lienee mukana matkan tekoon.

Tämä työ Keskustelu on yksi suosikeistani. Nämä herrat eivät näytä kiireisiltä. Taittotikkailla seisominenkaan ei näytä heitä häiritsevän. Tärkeän näköiset salkut ovat jääneet tai jätetty rauhassa lattialle. Ei taida olla kyseessä liikeneuvottelu. Ehkä enemmänkin kyseessä on suurista kysymyksistä fundeeraus. Filosofeilta miehet partoineen minusta näyttävätkin. Mielelläni olisin kuuntelemassa heidän juttujaan.

Onpa tässä tutunoloisia, vanhoja ihmisiä! Työn nimi onkin kotoisasti Äiti ja isä. Aamutakit yllään he seisovat tarkkailemassa ” aivan kuin yön aikana kadulla olisi tapahtunut jotain, josta he yrittävät ovelta käsin saada selvyyden”.

Dance Macabre, on paikalleen jähmettynyt karuselli. Nimi viittaa myöhäiskeskiaikaisesta kirkkotaiteesta tunnettuun kuolemantanssiaiheeseen. Op de Beeck näkee karusellin jokseenkin absurdina ja tragikoomisena näyttämönä, jolle lapset asetetaan ratsastamaan kiertävillä puuhevosilla loputonta, päämäärätöntä ympyrää. Käytöstä poistettu laite on hänestä melankolinen, jota tunnetta hän tässä kuvaa. Kauempaa katsoen kuvittelen kyseessä olevan tavallisen lasten karusellin. Luuranko-olennot saavat ajatukseni toiselle uralle.

Istahdan sohvaan ja saan melkein peppuni mustelmille. Penkki on kivikova. Opas vahvistaa, että penkitkin ovat taiteilijan töitä. Niillä saa silti istua, kuten lattiassa oleva lappu kertoo.

Kun lähden Amos Rexistä, ajattelen, miten paljon taide voi ihmiselle antaa! Miten onnellinen olen tästäkin kokemuksesta! Siitäkin huolimatta tai ehkä siksi, että elämän lyhyys ja hetkien tärkeys jäävät päähän jyskyttämään.

Hans Op de Beeckin näyttely Amos Rexissä kestää 26.2.23 asti. Tilassa on paljon enemmän ja erilaisiakin töitä kuin mitä olen tässä kuvannut. Ja sitä paitsi: veistosten ja koko näyttelyn tunnelman voi aistia oikeasti vain paikan päällä.

 

Ps. Teoskuvaukset ovat taiteilijan kertomia ja löytyvät opaskirjasesta.

 

 

 

 

 

 

Kommentit (1)

EM
1/1 | 

Upeasti kerrottu ja kuvitettu näyttelykäynti. Itsekin olen ajatellut käydä kstsomassa, mutta ensin käyn ksnsallismuseon Galen-Kallela näyttelyssä. Radiossa oli siitä hieno dokumentti. Löytyy varmaan vielä Areenasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toista kuukautta auki ollut Amos Rex museo Helsingin Lasipalatsissa on kiinnostanut jo sataa tuhatta kävijää. Aamupäivisin on edelleen jonoja. Tämä jono veti ainakin niin sukkelaan, että en ehtinyt edes ruveta valittamaan jonottamisesta. Ja se on sitten jo tosi nopeaa toimintaa.

Joo joo, uus museo. Sinne pitää mennä, kun satun olemaan Hesassa. Maalaisena, kehäkolmosen takaa tulleena ihmisenä, en ollut alkuunkaan etukäteen perehtynyt siihen, millaisesta museosta on kyse.

Alakerran näyttelytilojen eteisaulassa huomiotani kiinnittää kaunis katto, joka ikään kuin laskeutuu tilan päälle. Mistä lie tehty. Itse museon tiloihin mennään verhon taakse.

Ensimmäisessä huoneessa hyökyy meri, sen isot aallot. Hiukka olen ymmälläni. Enpä tällaista osannut odottaa. Okei. Upealta näyttää, mutta ei kovasti kuitenkaan sykähdytä.

 

Mutta toinen huone! Apua, miten valtavan ihanaa! Täydellinen sadun sisään meneminen! Seinillä ja lattialla on kukkia, perhosia, krokotiileja, valaskala ja vaikka mitä muuta. Olennaista on, että ne kaikki liikkuvat kaiken aikaa ihmisten liikkeiden mukaan. Krokotiilit vaeltavat seinänrakoon, valaskala etenee omaa reittiään. Jos laittaa käden seinälle tyhjään paikkaan, siitä rupeaa kasvamaan kukkia ja perhosia. Sama juttu, jos seisahtaa tyhjään kohtaan lattialla. Mikä värien ja liikkeiden sinfonia!

Muutama lapsi konttaa ihmeissään liikkuvien eläinten perässä. Lapsi on varmasti ihmemaassa. Mutta mikä parasta, aikuinenkin on hurmoksissa. Ainakin minä.

Toisessa huoneessa on maltillisemmin värejä. Kuvioita ja liikettä kyllä. Huoneessa on myös patjoja, jossa makoillen voi katsella ja nautiskella.

Kuten odottaa saattaa, patjat ovat aika lailla varattuja. Näyttää kuitenkin olevan tilaa yhdellä. Kysyn siis siinä makoilevalta mieheltä, häiritseekö häntä, jos tulen samalle petille. Ei toki, sanoo hän. Siinä me sitten köllötttelemme vierekkäin ja juttelemme tästä taide-elämyksestä. Että siis tämäkin vielä! Pääsin samalle patjalle tuikituntemattoman miehen kanssa ja vielä intiimissä hämärätilassa. Sellaista ei ole ennen tapahtunut. Kyllä kannatti tulla.

Vaikka musiikkia on ollut joka huoneessa, viimeiseen huoneeseen on mahdollista ottaa huoneen edestä kuulosuojaimet. Sinne menevien määrääkin säädellään. Joudumme parijonossa odottelemaan omaa vuoroamme.

Täällä onkin sitten kovaa menoa! Kuvat seinillä liikkuvat ja vaihtuvat vinhaa vauhtia ja musiikki raikaa. Jos minulta kysyttäisiin, niin sanoisin, että meno on jo vähän liian hurjaa. Äiti leikki-ikäisen ja vauvan kanssa istuu lattialla. Isommalla on kuulosuojaimet. Heitä ei ilmeisesti kova ääni ja vinha meno haittaa.

Olipa kokemus! Vaikea sitä on sanallisesti toiselle välittää. Olisin edes ymmärtänyt ottaa jotain videolle, niin olisi voinut saada paremman käsityksen. Sanonpa vain, että jos on mahdollisuus, tänne kannattaa mennä. Näiden ihanien videoinstallaatioiden takana on japanilainen teamLab- kollektiivi. Tokiossa he ovat kesällä avanneet suuren suuren digitaalisen taiteen hallin. Ihmeekseni näyttely, jos sitä erikoislaatunsa takia siksi voi sanoa, on auki vain 6.1.19 asti.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat