Kirjoitukset avainsanalla Kiasma

Avaan oven Helsingin Kiasmassa viidennen kerroksen näyttelytilaan. Vedän henkeä ihastuksesta!!!! Mikä värien taivas! Tilassa on sinne, tänne ja tuonne vedettyjä, ei värisiä tekohiuksia.

Islantilaissyntyisen taiteilijan Hrafnhildur Arnardóttirin rakentama näyttely Nervescape VIII on väri-iloittelua parhaimmillaan.

Taiteilija kertoo videolla nimensä tarkoittavan Korppien taistelu, Kotkan tytär. ” Se on varsin dramaattinen nimi, jota rakastan.” Hän on ylpeä siitä. Kukapa ei olisi. Upea nimi. Taiteilija käyttää kuitenkin nimeä Shoplifter, joka on se muoto, miten hänen nimensä yleensä kuullaan. Kovin vaikea tuo oikea nimi onkin. Hätinä osasin sen kirjoittaa, lausumisesta puhumattakaan.

Shoplifter kertoo olevansa materialistinen poptaiteilija. ”Haluan ihmisten unohtavan huolet ja stressin.” ”Haluan ympäröidä ihmiset väreillä, räjähtävillä sateenkaarilla, aivan kuin ihmiset hyppisivät sateenkaarilla.” Tavoitteena on tuoda ihmiset lähelle lapsuuden viattomuutta, iloa ja leikkisyyttä ja lähemmäksi toisiaan.

Täälläkin, kuten syksyllä Amos Rexin näyttelyssä, voi käydä patjalle makoilemaan ja sieltä päin katselemaan taideteosta. Täällä ei nyt kuitenkaan yhtään herrahenkilöä osu kanssani samalle patjalle, kuten Amos Rexissä. Paha takaisku. Mutta kyllä, kyllä hiukset näyttävät maatessa erilaisilta.

Takaseinällä on yhtenäinen teos, ikään kuin ryijy. Kaunis.

Seinällä on taulu, jossa kerrotaan, että teosta saa silittää hellästi kuin ujoa, vanhaa mammuttia. ”Älä revi tai riuhdo”.  En tiedä, miltä mammutin iho tuntuisi. Aika karhealta kuitenkin tämä mammutti käteen tuntuu. Ihan niin kuin nailoninen tekotukka. Mitään kiksejä silittelystä en saa.

Jos ja kun kosketus on karhea, niin silmään ei karheus satu. Visuaalista kauneutta. Totta tosiaan.

Kesken kaiken huomaan ajattelevani, että onko tämä nyt edes OIKEAA taidetta? Hetken pohdittuani tulen siihen tulokseen, että on. Otan oikeudekseni määritellä taiteen aivan omalla tavallani: taide on sitä, mikä tuottaa ihmiselle iloa ja mielihyvää sekä herättää ajatuksia ja uteliaisuutta.

Kiasmasta poistuttuani ajaudun kahvilassa juttelemaan näyttelystä aivan vieraan naisen kanssa. Hänenkin on tarkoitus mennä katsomaan Shoplifterin näyttelyä. Rupattelemme aiheesta hyvän tovin.

Mikä se olikaan se yksi taiteilijan tavoite? Tuoda ihmiset lähemmäksi toisiaan.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä nämä monet kromia hohtavat pyörät täällä näyttelyhallissa tekevät? Aijaa, että niillä saa ihan ruveta ajelemaan.

Ikinä aikaisemmin en ole museossa pyöräillyt, en myöskään tällaisella pyörällä enkä tällaisella alustalla. Harva kai on varsinaisesti museossapyöräilijä.

Helsingissä nykytaiteen museo Kiasmassa taiteilija Ann Veronica Janssens on järkännyt meitä kävijöitä varten useammankin pyörän ja kypäriä. Jutun juju on siinä, että tarkoitus on tuntea ilma ja sen laatu pyöräillessä. Saada tietoinen kokemus siitä.

No juu. On sitä ilmaa tullut tunnusteltua ihan arkisessa pyöräilyssäkin, sateessakin. Tavoite tässä on varmaankin se, että jokainen keskittyisi nimenomaan siihen tuntemiseen ajellessaan. Näinhän ei arjessa tapahdu. Ei ainakaan minulle tyynellä säällä.

Taisin olla aika epäkelpo taiteesta nauttija. Nautiskelin vaan ajelusta oudolla pyörällä ja sileällä pinnalla. Ei ollut tiessä muhkuroita. Toki nurkissa piti hiljentää ja jalkaakin välillä maahan laittaa. Ilmaan tuntemiseen keskittymistä häiritsi ehkä valokuvaus. Piti yrittää olla niin valokuvauksellinen.  No jaa. Saahan sitä kaikkea yrittää.

Kuitenkin kaikitenkin kokemus oli outoudessaan yllättävä ja kiva. Hauska.

Kuvassa takana oleva teos Phosphenes neuvoo painamaan sormilla suljettuja silmiä. Avaa sitten silmät ja katsele  näkökenttään ilmestyviä geometrisiä kuvioita. Hui. En uskaltanut tehdä tätä Kiasmassa. Nyt kotona yritin. Ilmeisesti liian kevyesti, mitään uutta ei näkynyt. Vain ikkunasta näkyvä maisema kuten ennenkin. Kaiketi painamiseni oli liian hellää. Tässä koettaa varoa näitä vanhoja silmiänsä, että ne eivät sanoisi yhteistyösopimusta irti. Uskon, uskon, että kuvioita näkyy.

Jos pyörät olivat epätavallisia ”taideteoksia” museossa, niin Volute-niminen sumuteos tai sumuteokset jatkavat samoilla linjoilla. Taiteilijalle sumu edustaa siirtymää. Sumuverhot ovatkin oviaukoissa.

Jään seisomaan sumun alle. Ei tunnu mitään, sumu ei tunnu miltään. ”Sumuverhojen” läpi katsominen tekee näkymän vähän pumpuliseksi. Liikettä sumussa on koko ajan. Jännää.

”Tärkein materiaalini on valo”, on Janssens sanonut. Näissä Taikapeileissä se näkyy hyvin. Eri suunnasta katsoessa levyjen värikin muuttuu.

Maassa oleva kimalleveistos on syntynyt yksinkertaisella tavalla. Taiteilija on heittänyt kimalletta ilmaan ja antanut sen sataa maahan. Joka näyttelyssä on siis kyseessä uusi teos. Eri kuvakulmista katsellessa se saa erilaisia värejä.

Rehellisesti sanoen tässä kohtaa ajattelin: Että siis tämä on taidetta? Tähänhän nyt jokainen pystyy. Niinpä. Mistähän sitten johtuu, että minun glitteriteokseni ei ole nyt Kiasmassa näytteillä? Olennaista monissa nykytaideteoksissa lieneekin se idea, joka on jo vaatinut luovuutta. Jaa jaa. Saattaa olla, että monen mielestä menin metsään tässä tulkinnassani. Mutta eipä se olisi ensimmäinen kerta. Eikä metsä ole paha oleskelupaikka.

Tangolla on rivi kuulokkeita. Mitä? Ahaa. Niistä voi kuunnella avaruusluotaimen taltioimia ääniä Jupiter-planeetalta. Aikamoista kohinaa se oli. Ei tuntunut erityisesti Jupiterin kohinalta. Siitä ei sattumoisin kyllä ollut aikaisemmin kokemustakaan. Kohinaa kuin kohinaa.

Agoraphobia- teos syntyy niin, että kävijä ottaa syliinsä ison peilin ja kääntelee sitä sylissään. Kiasman arkkitehtuurin pitäisi näyttäytyä peilin kautta erikoisessa valossa.

Juu-u. En uskaltanut ruveta kehyksettömän, ison peililevyn kanssa vehtaamaan. Olisin kuitenkin tiputtanut sen. Pahimmassa tapauksessa olisin menettänyt seitsemän vuoden onnen.

Ann Veronica Janssens, 62 vee, on syntynyt Iso-Britanniassa ja asuu nyt Brysselissä. Hänen taidenäyttelyissään ei ole taide-esineitä. Valo, väri, ääni ja liike synnyttää taidekokemuksen, on hän sanonut. Taidekokemus syntyy vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Hän haastaa kävijän kokeilemaan.

Taisin olla aika pelkojänis, kun en peiliäkään uskaltanut ruveta kanniskelemaan. En ollut kai riittävän kokeileva. Siksi nyt vielä kerran painan silmämuniani melkein hullun lailla. Ei. Ei näy geometrisiä kuvioita. Hetken mustia täpliä kuitenkin.

Kiasmassa kannattaa käydä kokeilemassa ja ihmettelemässä lapsen lailla. Siellä saattaa oppia jopa jotain uutta itsestänsäkin.

 

Janssenssin näyttely on auki 13.1.2019 asti.

 

 

Kommentit (0)

Brittiläisen taiteilijan Grayson Perryn isokokoisessa seinävaatteessa ,Britannian muotokuva, silmään pistää ensin kuningatar Elisabeth. Perryn mukaan taideteos on täynnä asioita, joita britit rakastavat ja vihaavat. Jaa-a, minun täytyisi olla britti, että osaisin erottaa nämä kuvassa toisistaan. Olkoon miten on, mutta täpötäynnä tutkittavia kohteita teos on.

Olen ihan myyty heti, kun tulen Kiasman viidenteen kerrokseen Perryn näyttelyyn. Värejä rakastavana en voi kuin huokaista ihastuksesta, kun katselen ympärilleni.

Seinävaatteet ovat lähes järjestään isoja tai vieläkin isompia. Yksi kauneimmista on Battle of Britain, jonka taiteilija kertoo muistuttavan Essexiä, jossa asui lapsena.

Totuuksien ja uskomuksien kartta sekoittelee sulassa sovussa hengellisiä ja maallisia symboleja mystiikkaa unohtamatta. Kiekko kuvaa taivaan karttaa, joka itse asiassa on British Museumin pohjapiirros. Taustalla on pyhiinvaelluskohteita ja mitä kaikkea siellä lieneekään.

Kuusi isoa seinävaatetta ovat yhteisnimellä Pienten erojen ylellisyys. Ne kuvaavat eri yhteiskuntaluokkien elämää briteissä arkisten asioiden ja valintojen kautta, joita Perry pitää pitkälti alitajuisina. Ylläolevat kolme olen valinnut sarjasta sattumanvaraisesti. Ei, mitä hölisenkään. En tietenkään sattumanvaraisesti, vaan omien mieltymyksieni mukaan mielenkiintoisimmat. Että avautuvatko nämä minulle? Tuskinpa! Englannin yhteiskuntaluokista en tiedä juurikaan tuon taivaallista, tämänkään jälkeen. Kiehtovia taideteokset kyllä ovat. Näissä, kuten monissa muissakin töissä, Perryn pikkutarkkuus ja oivaltavuus ei voi muuta kuin ällistyttää.

Ylempi, lasitettu keramiikkateos on nimeltään Köyhyys. Alemman valurautatyön nimi on Ei mikään kuningas.

Voisin ryhtyä analysoimaan ja tulkitsemaan etenkin alemman työn symboliikkaa, veitsiä rinnassa esimerkiksi. Taidanpa kuitenkin jättää sen tekemättä, kun en ole edes mikään taidekriitikko. Sanonpa vain, että ajatuksia nämäkin työt herättävät. Kyllä Perry läksynsä on lukenut.

 

Grayson vai Claire

Ylimpänä videolla puhuu Grayson, seinällä valokuvassa, Kaikkien taisteluiden äiti, on Graysonin naispuolinen alter ego Claire.

Jo murrosiässä Perry tiesi olevansa transvestiitti. Ulos kaapista läheisilleen hän tuli juhlassa kuitenkin vasta nelikymppisenä vuonna 2000 tässä keltaisessa mekossa. Clairen mekkoja on näyttelyssä useampia, toinen toistaan koristeellisempia ja erilaisia symboleja esittäviä. Pukujen värkkäämiseen on todella täytynyt mennä aikaa.

Kansanviisaudet-nimeä kantavassa näyttelyssä on töitä 50. Taiteilija ymmärtää kansanviisaudet maalaisjärkeen perustuviksi uskomuksiksi, joissa on usein totuuden siemen. Olen ihan samaa mieltä.

Perry on kertonut rajujen aiheiden kiehtovan häntä. Totta. Silti niiden käsittelytapa taideteoksissa on humoristinen, osin vekkulimainenkin. Siksipä, vaikeista aiheistaan huolimatta, näyttely jättää minut hyvää mieltä hyrisemään. Eikö mitään uusia ajatuspolkuja synny tahi kysymyksiä, ihmettelyjä? Jo vain, niillekin  on tilaa ja tilausta.

 

Perryn näyttely Kiasmassa loppuu jo 2.9.18.

 

Kommentit (2)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hieno oli näyttely! Itsekin olin aika viime metreillä, vaikka näyttely oli katsottavissa muistaakseni jo huhtikuusta. Onneksi on ja tulee muita upeita ja koskettavia näyttelyitä.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Ennen vanhaan Tampereelta lähdettiin ulkomaille Teiskoon.

Myöhemmin on lähdetty ulkomaille Hesaan.

Tai ainakin minä olen lähtenyt. Niin vieras maailma pääkaupunki on pitkään ollut.

Noin 40 vuotta sitten esimieheni oli lähettämässä minua koulutukseen Hesaan, jonnekin Mannerheimintielle. Kysyin, missähän päin siellä se Mannerheimintie on?

Tämä tarina on tosi. Näin siitäkin huolimatta, että olin jo Turun ja Tampereen maalikylissä asunut kymmenisen vuotta. Sain onneksi pidettyä työpaikkani eikä palkastakaan tehty tomppelivähennystä.

Esikoinen muistelee toisinaan traumaansa. Kävelimme Hesassa Mannerheimintien suojatiellä. Yhtäkkiä otan häntä kädestä, kyykistyn ja sanon: Äiti, mua pissattaa.

Kuopuksen kanssa on leikitty Josephinea ja Eufrosyyneä kadulla kulkiessa. Juttuun kuului toki, että huutelimme toisillemme tähän tyyliin: Hoi Josephine, mitä sie oikeen meinoot? Mies oli Kaapo. Häntä tämä leikki ei oikein ilahduttanut. Yritti tehdä eri seuraa. Meillä tytöillä oli kyllä hauskaa!

Eli olen käyttäytynyt kuten ulkomailla ainakin. Pöllöillyt.

Nykyään on Hesassa jo tullut niin usein käytyä, että ihan yritän jo ihmisiksi olla. Kiva siellä on käydä, kun ei tarvitse asua. Ei millään pahalla, mutta ihmismassat ruuhka-aikaan melkein ahdistavat. Ei Tampereella sentään niin paljon ihmisiä ole. Voi johtua siitäkin, että en juurikaan liiku keskustassa ruuhka-aikaan.

Sanoinkin heti, että sopii, kun mies pyysi seurakseen parin päivän reissulle. Oli menossa koulutukseen. Suostuin siitä huolimatta, että alle jäivät vesijumppa, soutuspinni, lavis ja Kalevalaisten naisten Kekrijuhlat. Sen verran harvoin tällaisia tarjouksia miehen puolelta tulee.

Ihan kuin tilauksesta avautui Helsingin taidemuseossa maailmankuulun japanilaisen pilkkutaiteilija Yayoi Kusaman näyttely In Infinity. Kusaman mukaan pilkut ovat rauhan symboleita.

Näyttelyyn ja lounaalle sain seurakseni espoolaisen ystäväni. Muistelimme, että puhelimessa olimme puhuneet viimeksi noin neljä vuotta sitten. Edellisestä tapaamisesta oli vieläkin kauemmin. Silloin olimme Ateneumissa. Tämän ystävän kanssa on aina yhtä luontevaa ja mukavaa tavata, vaikka aikaa välissä olisi kulunut. Mitään ei tarvitse esittää.

Ja Kusama sitten! En ollut hänestä mitään kuullutkaan, ennen kuin katsoin dokumentin televisiosta. Ihmeelllinen nainen ja ihmeellinen elämä! Vielä 87- vuotiaana hän maalaa joka päivä ateljeessaan, tosin avustajia tarvitaan lähes kaikkeen. Uransa aikana hän on ollut myös kirjailija ja muotisuunnittelija.

Varhaisempaan tuotantoon kuuluu taulu Saari.

Mirror Roomissa peilikuutio monistaa pilkut. Tänne pääsee neljä ihmistä kerrallaan minuutin ajaksi.

Kurkistusaukosta kuvasin peilien monistamat kurpitsat.

Kusama maalaa sarjaa My Eternal Soul. Alun perin tavoitteena oli sata kuvaa. Nyt tavoite on noussut tuhanteen.

Viimeiset 40 vuotta Kusama on asunut yksityisessä mielisairaalassa. Ahdistuksen, masennuksen ja itsetuhoisuuden takia hän kokee olonsa turvallisemmaksi sairaalassa. Jo lapsena hän näki lähinnä kai hallusinaatioiksi kutsuttavia näkyjä. Dokumentista huomasi, että asuinhuone oli tavallinen, kalsea potilashuone. Ei mukavuuksia.

Edellisenä iltana olin käynyt Kiasmassa. Sinne minua veti Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen valokuvanäyttely. Se oli sikäli pettymys, että kuvia oli tosi vähän.

Happoa kasvoilleen rangaistukseksi saanut nainen.

Kiasmassa oli kuitenkin myös Mona Hatoumin näyttely. Sekin on ensi kertaa Suomessa. Hän kuvaa teoksillaan konfliktien maailmaa. Hatoum on palestiinalaiseen perheeseen syntynyt, nykyään brittiläinen. Hänen teoksensa olivat monenlaisia, esimerkiksi valokuvia, veistoksia, performansseja.

Taidemuseon omista kokoelmistakin oli teoksia esillä. Siellä oli monta mielenkiintoista ja hauskaakin. Tässä vain esimerkkinä Anna Estarpiolan Orastavat ajatukset. Jättipipon sisällä oli 60 päätä ja pipon sisältä kuului puhetta.

Mies oli järjestänyt liput Radion sinfoniaorkesterin konserttiin Musiikkitaloon. Pelkäsin, että ne ovat siellä korkealla piippuhyllyllä. Olisin silloin joutunut jäämään käytävään. Pää ei kestä.

Ehei, olimme neljännellä rivillä.

Terästäydyin, kun ensimmäisenä viulusti kopsutteli saliin huikauheemitenkorkeilla punaisilla korkkareilla. Oli siellä jollakin muullakin kunnioitettavan korkeat korot, mutta ei punaisia. Muistelen, että vuosi sitten ihastelin punaisia korkeita korkkareita Brysselissä Pariisin sinfoniaorkesterin konsertissa. Täytyypä ryhdistäytyä Tampere-talossakin kenkien suhteen. Kuka tietää, vaikka soittajien korkojen korkeudella olisi yhteyttä soitannolliseen korkeaan tasoon. Kukaan ei liene sitä vaan vielä tutkinut.

Saimme nauttia Sostakovitsin sellokonsertosta ja Brucknerin sinfoniasta. Bruckneri puri minuun tänään enemmän. Musiikkia kuunnellessa ajattelin, että onpa ollut hyvä päivä! Taisin jopa ajatella, että täydellinen!

Ohjelmalehtisestä luin sellisti Marko Ylösen huimaavasta urasta ja siitä, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia sellistejä. Ei siis huono.

Kapellimestarina oli Hollannin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Markus Stenz. Ihan järkyttävän paljon hänkin oli ehtinyt menestyä ohjelmalehtisen mukaan.

Ne osaa ja ehtii, joilla on lahjoja ja sinnikkyyttä!

Kun vielä kuuntelimme konsertin jälkeen myöhäisillan kamarimusiikkia, olikin matkalla hotelliin mukava siirtyä kulttuurin parista rasvaiselle lihapiirakkalinjalle.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat