Tämä esitys on omistettu
särkyneille, rikotuille ja ennen kaikkea heille,
joilla on kaiken kokemansa jälkeen
rohkeutta kohdata itsensä.
(Ohjaaja Miika Muranen käsiohjelmassa)
Kaappihomo, alkoholismi, syöpä, tulehtuneet sisarussuhteet, huonot parisuhteet, perijöiden ahneus ja kieroilu. Kaikki tämä yhdessä teatterikappaleessa ja runsaan kahden tunnin aikana.
Voisi luulla, että siinäpä vasta sekametelisoppa! Niinpä voisi, vaan kun tekijänä on Tennessee Williams, soppa ei mene sekaisin. Hänellä on ollut aitoa aineistoa niin lapsuuden perheestään kuin omista ongelmistaan.
Kyseessä on Kissa kuumalla katolla -esitys, joka sai ensi-iltansa viime viikolla Tampereen Työväen Teatterissa.
Tulin erinomaisen vaikutetuksi. Taas päässäni enemmänkin kuin yksi herne kerrallaan etsii toista.
Aamulehden arvostelija kritisoi nykypäivään liian kuluneiden aiheiden käytöstä. Ovat jo kuulemma niin laast siisonia (terminologia omani). Varmaan esimerkiksi homous niin meillä kuin Amerikassa oli aivan eri luokan tabujuttu näytelmän kirjoittamisen aikoihin 1950-luvun lopulla kuin nykyään. Silti uskallan väittää, että kaapeissa vieläkin kolisee. Jopa meillä. Syyt siihen voivat olla moninaiset. Kaikki eivät elä arkipäiväänsä pääkaupunkiseudun vapaamielisissä taiteilijakuplissa.
Homouden lisäksi ymmärryksemme ja ajatuksemme alkoholismista tai parisuhteesta on jokaisella omanlaisensa. Koska nämä kaikki aiheet ovat aina ja kaikkina aikoina läsnä ihmisten elämässä, ne eivät minusta ole koskaan aiheina vanhentuneita tai loppuun kaluttuja. Jokaisessa ajassa ne elävät eri lailla ja niille annetaan erilaisia selityksiä. Jokainen taiteen laji ja esitys voi avata niistä jotakin uutta tai ainakin sysätä kokijan ajatusta uuteen suuntaan.
Ehkä eniten minua näytelmässä kosketti ja suretti ihmisten kohtaamattomuus ja hyväksikäyttö. Kovin vaikea oli jokaisen oikeasti ymmärtää toista ja tämän vaikuttimia. Se ei ollutkaan ihme, kun toinen ei avautunut todellisista ajatuksistaan. Jokainen suorastaan väisteli toisen kohtaamista, vaikka vuorovaikutusta olikin. Yhtä hyvin voidaan kysyä, halusiko kukaan toista ymmärtääkään? Hyötynäkökohdat saattoivat olla ensisijaisia. Näytelmässä todetaan jonkun perheenjäsenen suulla: Oon sun ystävä, puhun siksi aina totta sulle. Ookoo. Ei tarvitse valehdella, mutta voi jättää asioita kertomatta. Miten tuttua elävästä elämästä!
Tolstoi jo aikoinaan kirjoitti Anna Kareninassa: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia. Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.
Niinpä. Jälkimmäisen lauseen allekirjoitan täysin. Varauksetta en hyväksy ensimmäistä väittämää. Ihmisistä riippuen perheen onnellisuuteen voidaan tarvita erilaisia asioita, joskin yhteisiä tekijöitäkin on. Sorry vaan Tolstoi.
Jos joku minun lisäkseni on niin epäkultturelli, että ei ole nähnyt Elisabeth Taylorin sulostuttamaa Kissa kuumalla katolla- elokuvaa, niin kerron näytelmän alkutilanteen. Elokuvan ensiesityksen aikaan olin tosin vasta ykstoista vee, joten leffan väliin jääminen ainakin silloin lienee ymmärrettävää.
Vietetään perheen Big Daddyn syntymäpäiviä. Läsnä on hänen vaimonsa Big Maman lisäksi heidän kaksi poikaansa. Vanhemmalla pojalla on vaimo ja viisi lasta. Nuorempi, lapseton poika ei elä vaimonsa kanssa, vaan he asuvat samassa häkissä, kuten vaimo näytelmässä toteaa. Enempää juonesta tuskin uskallan paljastaa, etenkään siitä tietämättömille. Netin ihmemaailmasta luin, että elokuvan loppu on erilainen kuin tässä näytelmäversiossa.
Big Daddy oli minusta kenties rehellisin (ainakin ajoittain) ja siksi sympaattisin henkilö. Päätäni on jäänyt pakottamaan hänen toteamuksensa nuoremmalle pojalleen, joka meni jotensakin näin:
Älä hukkaa elämää! Se on ainoa, johon voit tarttua.
Lisätietoa näytelmästä alla olevaa linkkiä napsauttamalla
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/kissa-kuumalla-katolla
Kuva on Tampereen Työväen Teatterin pressipankista/Kari Sunnari
