Tiiliholvissa nautiskelemassa - kerran ja toisenkin

Meillä on huushollissa mieshenkilö, jolle on lähes mahdoton ostaa minkään sortin lahjoja. Ei halua, ei tykkää, ei kuulemma tarvitse. Ei esimerkiksi hierontoja, eipä juuri kirjojakaan, kun niitä on jo monta kirjahyllyä täynnä ja kirjasto lähituntumassa. Aikojen alussa ostin usein jonkun paidan tai neuleen ja toin niitä reissuiltakin tuliaisiksi. Joku saattoi kelvatakin, mutta hyvin monet jäivät kaapin täytteeksi. Vuosikymmenten jälkeen niitä käyttämättömiä sitten vein kirpputorille, ihan vaivihkaa. Vasta vuosien päästä mies sen huomasi. Totesi vain ykskantaan, että älä vie enää.

Sinänsä tietysti hieman nurinkurista, että miehen kaappeja tyhjentelen käyttämättömistä vaatteista. Itselläni olisi paljon enemmän pursuilevia vaatekaappeja, joissa myös käyttämättömiä vaatteita. Ei kuitenkaan täysin käyttämättömiä, uusia. Jaa, saattaa siellä joku olla. Mutta kuka sitä nyt omista rievuistaan luopuisi?

Joka vuosi mies kuitenkin täyttää vuosia. Niin tämänkin vuoden marraskuussa. Sen tiedän, että esimerkiksi makeisista ja hyvästä ruoasta hän pitää, kukistakin. Näitä sitten raavin kokoon lahjaksi. Lupaan vielä hänet lounaalle tai parillekin, kun sopiva päivä löytyy.

Löytyyhän se. Ja paikkakin. Tiiliholvi on Tampereen keskustassa, upean kauniissa jugendtalossa toimiva ravintola. Jo talo on kuin karamelli! Ravintolalla on pitkät perinteet. Se on toiminut jo yli 50 vuotta. Joskus puoli ihmisikää sitten olen siellä ollut.

Olen kuullut hyvää ravintolan kolmen ruokalajin lounaasta, joka tarjoillaan pöytiin. Oikein varaan netissä pöydän, kun eräs ystäväni kertoo, että he joutuivat vähän odottamaan vapautuvaa pöytää.

Nimensä mukaisesti ravintola on holvistossa, jonne johtaa kadulta muutama porras. Eipä ole tunkua ravintolassa meidän ateriointimme aikaan. En valita. Olen siitä mielissäni, etenkin näinä aikoina. Pöydät on kyllä sijoiteltu niin väljästi, että enemmänkin kuin turvavälit toteutuvat.

Tarjolla olevat ruoat vaikuttavat hyviltä noin niin kuin nimensä puolesta. Mies päätyy ankkaan ja minä turskaan.

Todella maukas maa-artisokkakeitto yrttiöljyvanan kanssa! Vuosia taaksepäin ystävälläni oli siirtolapuutarhamökki, jonka pihassa kasvoi runsaasti maa-artisokkaa. Mikä onni minulle, kun hän ei itse niistä välittänyt. Sain sieltä niitä pilvin pimein.

Keiton kanssa on tarjolla maukasta spelttivehnäleipää. Nam.

Pääruoka-annoksia joudumme odottelemaan vähän pitempään kuin mitä ihanneaika olisi. No, eipä meillä ole minuuttiaikataulua.

Annoksia odotellessa ehdimme ihailla ikkunoiden lasimaalauksia ja kauniita kynttiläasetelmia.

Kuuluupa läheisistä pöydistä mielenkiintoisia keskustelujakin. Yhdessä pöydässä varttuneet rouvat keskustelevat ehkäisyn vaikeudesta aikoinaan ja siitä, miten paljon sivuoireita heille toivat 60-luvun ehkäisypillerit. Niinpä. Jotakin näistä tiedän minäkin.

Toisessa pöydässä aiheena on USA:n vaalit. Päästään siinä puhumaan miehistäkin, siis omista. Ei ihan mene kehujen puolelle. Kuinkas sattuukaan.

Nyt saatat moitiskella, että pitääkö sitä toisten juttuja kuunnella. Mihin sitä olisi korvansa pannut, kysyn vaan, kun ei tullut korvatulppiakaan mukaan. Aivan kuuluvalla äänellä siinä puhutaan taannoisesta abortistakin. Kun mitään taustamusaa ei ravintolassa ole, jutut kuulee väistämättä. Ja eipä sillä taida olla niin väliä. Ketään heistä en tunne. En myöskään tunnistaisi, jos joskus vastaan kävelisivät.

Ystävällinen ja humoristinen tarjoilija tuo sitten aikanaan pääruoka-annokset. Hymy suupielessä olen jo kuunnellut hänen hauskaa jutusteluaan naapuripöydän naisten kanssa.

Annokset näyttävät kauniilta ja hyviltä ja maistuvat hyviltä. Kun turska on maustettu niin hyvin, että se ei maistu pahvilta, niin se on hyvää. Mies kehuu myös lautasella olevaa ankkaansa. Vähän liian pieneksi hän annostaan kuitenkin moittii. Itse asiassa se näyttääkin pienemmältä kuin minun annokseni.

Sitten joudummekin jo hoputtamaan tarjoilijaa, kun miehelle tulee puhelu keikasta. Vaniljapannacottaa hillon kanssa on niin pieni nokare, että sen heitämme hetulaan sukkelaan.

Hyvä kokemus oli! Hyvää ruokaa, kaunis ympäristö, edullinen hinta ja ystävällinen tarjoilu. Mitä vielä muuta pitäisi vaatia?

SEURAAVA KOHTAAMINEN

Vajaan viikon päästä istumme psykologisenioreiden kuukausitapaamisessa. Kuinka onkaan, jälleen Tiiliholvissa, tällä kertaa kabinetissa. Tässä kuvassa ovat vasta ”aikaiset linnut”, joitakin on lisää tulossa. Rento ja hersyilevä, tuttu tarjoilija huolehtii meistä nytkin.

Keitto ja tuore spelttivehnäleipä ovat tänäänkin erinomaisia. Paahtopaisti, jonka valitsen, on sitä vastoin väärä valinta. Lihaa on kyllä vaikka pienelle perheelle, mutta... Annan palautetta tästä, yhtälailla kuin olen maistuvia tarjoiluja kehunut. Pieni nokare jälkiruokaa kelpaa minulle. Siinä on minusta pieni siivu pannacottaa ja nokare jotain ruskeaa, sanoisin leikkokakkua. Nyt vasta luen menusta, että se olisi ollut suklaata ja vaniljaa. Ihmeelliseksi on sitten suklaan ja vaniljan näkö ja maku mennyt, jos näin oli! Vaikka mistä minä tiedän. Maailma muuttuu niin kovaa vauhtia, että kerrankos sitä suklaa ja vaniljakin siinä häränpyllyä heittävät!

Juttua riittää meillä omasta takaa, emmekä vieraita pöytiä kuulisikaan. Yllättävän vähän puhumme koronatilanteesta, mikä on minusta hyvä. Se nyt on mikä on. Mitäpä siitä haastaa. Enemmän meitä puhuttavat kulttuurinautinnot ja ruokalajit. Mielipiteet, vaikkapa oopperakokemuksista, eivät ole aina yhteneväisiä, mutta ihan sovussa pysymme. Miellyttävä tarjoilijammekin kertoo ainoan oopperakokemuksensa, josta lähti kesken pois. Hänestä ei sitten tullut oopperafania.

Entä tuliko minusta Tiiliholvifania? Kuka tietää. Vahvasti plussan puolella ovat ruokanautinnot. Tarjoilija saa plussan ja papukaijamerkin. Itse paikkahan on kaunis, silmän ruokaa tarjoava. Rauhallinen ruokailuympäristökin on meikätytön makuun.

Summa summarum: tapaamisiin Tiiliholvi!