Elävä, eloisa, riemastuttava, koskettava, herkkä, mietityttävä. Kaikkea tätä ja vielä paljon muuta on kantaesityksensä Tampereen Työväen teatterissa saanut näytelmä Helene. Ennen kaikkea esitys on mukaansa tempaava ja katsojaa joka minuutti imussaan pitävä. Mikä ilo onkaan saada nauttia tällaisesta taide-elämyksestä!

Maiju Saarinen Helene Schjerfbeckinä tekee aivan loistavan roolityön! Pelkästään fyysisesti yli kahden tunnin esityksen täytyy olla rankka. Helene kokee elämässään sekä suuria suruja että ilon hetkiä, jotka Saarinen ilmaisee samaistuttavasti. Helenen iloitessa melkein nousen itsekin vähän irti penkistäni.

Näytelmän Helen Schjerfbeckistä ( 1862-1946) on käsikirjoittanut Helena Kallio perustuen Rakel Liehun romaaniin Helene. Romaanin olen lukenut, mutta varmaan olisi hyvä lukea se uudelleen noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tampereen Työväen teatterin uusi taiteellinen johtaja Miko Jaakkola ohjasi näytelmän ensimmäisenä työnään. Miten onnistunut avaus!

On syytä mainita vahvasti onnistuneeseen lopputulokseen vaikuttanut koreografi Kira Riikonen sekä lavastus-ja pukusuunnittelija Tinde Lappalainen. Lavastus on minimalistista, mutta kaiken kuvaavaa. Miten nerokkaasti ja koskettavastikin onkaan toteutettu Helenen vanhempien hautaan saattaminen. Laivamatka Pariisiin on yksi esimerkki oivaltavasta työstä. Kuvittelisin, että näissä ohjaaja ja lavastaja ovat tehneet yhteistyötä ja koreografiakin on tarvittu. Nimenomaan kuvittelisin, kun en voi täysin tietää. Valo- ja videosuunniitelu on Janne Teivaisen, kampausten ja maskien suunniittelu Pepina Granholmin.

Musiikin on säveltänyt tähän teokseen Jarkko Tuohimaa, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Ilman hänen musiikkiaan moni kohtaus olisi jäänyt valjuksi. Musiikki myötäilee, korostaa tunnelmia, mitä milloinkin. Erityisesti nautin musiikista myrskyisällä laivamatkalla ja tanssikohtauksissa. Helenelle ensimmäinen matka Pariisiin on yhtä riemua.

Helene oli isän (Janne Kallioniemi)  tyttö ja varhainen isän kuolema jätti jälkensä hänen koko elämäänsä. Isä kannusti häntä maalaamisessa ja iloitsi hänen onnistumisistaan. Nuorena Helenenä on Olga Lepistö.

Isän kuoltua Helene joutuu pitämään huolta äidistä (Minna Hokkanen) , niin taloudellisesti kuin arkielämässä. Äidin suosikkilapsen, veljen (Samuli Muje) perheessä ei ole äidille tilaa. Äiti ja Helene muuttavat Hyvinkäälle. Äidin ja tyttären suhde on vaikea. "Selkä suoraksi, Helena", on äidin tavallisin ohje, Helenen ollessa alakuloinenkin. Äiti ei ymmärrä Helenen maalaamista. Ryijymallien suunnittelu ja myynti esimerkiksi olisi hänestä parempi työ, kotitöiden ohella tietenkin. ” Äiti säilöisi sielunikin hillopurkkiin”. Helene ei kuitenkaan voi jättää äitiä, koska se herättäisi hänessä kestämätöntä syyllisyydentunnetta. Äidin kanssa asuessa ”pienessä helvetissä pystyn kyllä maalaamaan”. Äidillä on oma käsittelemätön surunsa pieninä kuolleista lapsistaan. ” Suru on tapettava – joka yö uudestaan”. Minna Hokkanen tuo hyvin esiin pettymysten kovettaman vanhan naisen maailman.

Iloa elämään ja uusia näkemyksiä tuovat Helenelle maalausmatkat Pariisiin ja etenkin ”taiteilijasisko”, taidemaalari Marie, Maria Wiik (Riikka Papunen), jolta Helene saa vertaistukea.

Helene pysyy koko ikänsä naimattomana. Ainakin hetkellistä ihastumista on puolin ja toisin naimisissa olevaan lääkäriin. Eräällä Pariisin matkalla hän kihlautuu englantilaisen taidemaalarin "Johnin" (Nicklas Pohjola) kanssa ja onnellisena suunnittelee tulevaa elämää naimisissa. Onni loppuu lyhyeen miehen suvun vastustaessa, ja sulhanen purkaa kihlauksen.

Einar Reuterin (Saska Pulkkinen) kanssa lämpimät tunteet ja orastava lemmensuhde katkeaa alkuunsa Einarin, metsänhoitajan ja taidemaalarin, kihlautuessa nuoren naisen kanssa. Tiettävästi yhteydenpito ja ystävyys kuitenkin jatkuu. Romanttista onnea miesten kanssa Helenellä ei todellakaan ole. Näytelmässäkin nämä miehet jäävät siksi sivuosiin. Kukin toki tuo oman henkilöroolinsa uskottavasti lavalle.

Taidekauppias Gösta Stenman (Nicklas Pohjola) on mies, jonka ansiosta Helenen työt saavat näkyvyyttä ja Helene kovasti tarpeellista rahaa. Hän on ainut pysyvä mies Helenen elämässä. Äidin kuoltua Helene muuttaa Tammisaareen. Stenman pysyy kuvassa mukana. Tiedetään, että hänen ansiostaan Helene muuttaa sota-aikana 1944 Tukholmaan ja maalaa siellä edelleen. Stenman huolehtii hänestä hänen viimeisinä vuosinaan kylpylähotellissa. Helene kuolee 83-vuotiaana 1946. Hänen hautansa on Hietaniemen hautausmaalla

Helenen elämää varjostavat jatkuvat terveysongelmat. Hän oli vain neljän vanha, kun hän putosi portaissa ja vasen lonkka murtui. Häntä ei viety lääkäriin eikä lonkkaa hoidettu.

Näytelmässä Helene Scherfbeckin elämä muistuttaa meitä siitä, että intohimoaan kannattaa seurata eikä vaikeuksiin ja pettymyksiin pidä jäädä kiinni. Kerrotaan Helenen kirjoittaneen entiselle kotiopettajalleen 68-vuotiaana: ”Tiedätkö Lina, että minun elämäni on ollut onnellista!”

Helene saa tunnustusta jo eläessään. Hänen taiteensa merkitys on syvemmin ymmärretty ja tunnustettu kuitenkin myöhemmin. Erityisen tunnettuja ovat hänen omakuvansa, joita hän maalasi noin 40 elämänsä aikana ja jotka kertovat hänestä paljon eri vuosina. Tämän vuoden joulukuussa avataan The Metropolitan Museum of Art- taidemuseossa Helene Schjerfbeckin kuvataiteen näyttely. Se on ensimmäinen suomalaisen kuvataiteilijan näyttely siinä museossa. Hänen taiteensa elää ja vaikuttaa!

Loppu hyvin ja itse asiassa paljon paremmin kuin hyvin! Loistavasti!

ps. Väliaikakahvilla ilahdun nimikkoleivoksesta! Siinähän on miniatyyrikoossa Helenen maalaus! Kukahan nerokas ihminen tämänkin idean on keksinyt? Suurkiitos!

Näytelmän kuvat Tampereen Työväen teatteri/Kari Sunnari

Lippu Tampereen Työväen teatterilta