Ei siinä kauan nokka tuhissut, kun jo istuimme Rüdesheimissa köysiradalla kahden hengen ”avovaunussa” ja eikun koppa liikkeelle köysiä pitkin maata kohti! Keskeneräisiksi jäivät neuvottelut koppikaverini kanssa, kuka mitenkin päin istuu. Istuttiin kuitenkin. Itse Elviksen väitetään joskus reissanneen tällä köysiradalla. Vau! Mahtoiko laulaakin?

Meistä reissulaisista muutamat olivat etukäteen päättäneet, että eivät tule köysiradalle. Minna-oppaan pieni houkuttelu ja selostus linja-auton hankalista reiteistä sai kaikki lähtemään tälle maisema-ajelulle. Kukaan ei varmaankaan katunut. Ihan hirveän hehkuissani etukäteen en ollut itsekään, rekipää kun on ihan olematon. Sillä mentaliteetilla ajattelin mennä, että jos rohkeaa yrittää esittää, täytyy tarvittaessa se rottakin syödä.

Vaan kuinkas taas kävikään? Hallittu ilmalento oli mallikas ja hitaasti etenevä. Pilvien tasolle emme nousseet, kappas vain. Eikä pelottanut, ei tippaakaan! Hieno oli katsella Rein-jokea ja viiniviljelyksiä ylhäältä päin. Viiniviljelysalueena Rüdesheimissa on elokuussa suuri Weinfest, jossa valitaan viinikuningatarkin. Pahus, kun oli mennyt jo ohi. Kyllä meidän kuorolaisista aina yksi viinimissikin olisi löytynyt. Ainakin Seniorisellainen!

Rüdesheim sijaitsee Reinin jokivarressa Unescon maailmanperintökohdealueella. Maailmanperintökohteseen kuuluu kaikkiaan 65 km Reinin viinialueiden jokivartta. Viini on menneistä ajoista lähtien kovastikin pyörittänyt tätä nykyään noin kymmenen tuhannen asukkaan kaupunkia.

Upeat ovat näkymät korkean Niderwalddenkmal- patsaan maisemistakin joelle ja kaupunkiin. Lepää silmä ja sielu!

Valtavan kokoinen patsas on 38 m korkea. Niin korkea se on, että vaikka miten niskat kenossa yritin ylös katsella, en kunnon näkymää saanut. Miekkakin toisessa kädessä taisi olla, tai jotakin sinnepäin. Patsas pystytettiin 1800-luvun loppupuolella Saksan voitettua sodan Ranskaa vastaan. Vuonna 1883 hinta oli miljoona kultamarkkaa. Ei ilmeisestikään ihan halpa.

Tässä pyöreässä pylväikössä tuntui akustiikka olevan kohillaan. Siispä virittämään laulua. Taisi olla Laulua elämä soi, joka on minusta elämääkin ihanampi piisi!

Drosselgasse on kaupungin kuuluisin ja vilkkain katu, vain kolme metriä leveä ja 144 m pitkä. Kauppaliikkeitä ja ravintoloita sen varrelle kuitenkin mahtuu koko paljon. Luinpa jostakin sellaisenkin tarinan, että jos on liikaa nauttinut, tällä kadulla voi hyvin heilua seinästä seinään. Jos horjahtaa, niin horjahtaa sisälle johonkin kapakkaan, väitti tämä joku. Ei tullut tätä testattua, ei.

Sitä vastoin testasimme lounasravintolan. Jälkiruoan suhteen tuli vähän ongelmaa. Olisiko viininlehden voinut syödä? Varmuus oli parasta eli jätimme syömättä.

Väkeä ravintolassa oli. Ainakin yhdet synttäritkin olivat menossa. Opas väittikin Rüdesheimin olevan suurin ja vilkkain turistikohde, myös saksalaisille. Me maalaiset taisimme kuitenkin erottua porukasta.  Yksi rouva tuli minulta kysymään, mistä olemme kotoisin. Kun tarkemmin katselin muita pöytiä, totesin, että muissa oli aina miehiäkin. Mistä noille saksalaisille riittää miehiä lounaspöytiinkin? Jos nyt kaikki edes olivat saksalaisia.

Voi, miten lapsen sydämeni ilahtui, kun yhtäkkiä alkoi soida ja tornin aukossa pariskunta liikkui ympyrää! Miksei meillä Mansessa ole tällaista, vaikka Frencellin tornissa? Tahtoo!

Ravintolassa pumppu soitti ja lauloi neljän henkilön voimin. Seremoniamestari houkutteli ihmisiä salin eteen ryystämään pitkään lautaan kiinnitetyistä pikareista kirkasta juomaa, joka ei melko varmasti ollut vettä. Kun 6-8 eri pituista pitää samasta lankusta eri kohdista kiinni, niin taitoa siinä vaaditaan, että jokaisen pikarin juoma menee suuhun, eikä rinnuksille. Ei, ihme ja kumma. Meidän porukasta ei ketään ollut tässä leikissä mukana. Jos oltaisiin viivytty vähän kauemmin, niin ehkä sitten. Tai. Aika varmasti sitten. Sen verran uusista kokemuksista innostunutta ja hulvatonta porukkaa olemme.

Vaan eteenpäin eläväisen mieli. Uudet maisemat ja elämykset odottavat.