Kansallisteatterin näytelmä Alina alkaa sykähdyttävästi.

Alina (Anna Valpuri) istuu yksin valkoiseksi lavastetulla näyttämöllä. Hän kertoo hymyssä suin, miltä näyttää, kun ihminen kaatuu.

Pian käy selväksi, että toistuvasti kaatuva on humalainen Alinan veli, Emil (Pyry Nikkilä). Veli, jota sisko yrittää pelastaa viinan kiroista.

Alina käyttää kaikkia tunnettuja keinoja vetoamisesta konkreettiseen estämiseen. Turhaan. Kaikki turhaan. Kuten käy aina, kun asianomainen itse ei näe tarvitsevansa apua.

Näytelmä voi tuntua ahdistavalta, jos itse elää tai on elänyt samankaltaisessa tilanteessa. Ehkä siksi vieressäni istuva nauraa minusta ihan väärissä paikoissa. Aivan kuten Alinakin hymyilee, vaikka asiat ovat kaikkea muuta kuin hymyilyttäviä.

Ai, että miksi sanoin siskosten olevan saman puun oksia? Emilillä on päihdeongelma, jota ei tunnista eikä hae apua. Eikä ota apua vastaan. Alina on pahasti läheisriippuvainen, jota ei tunnista, eikä hae apua. Hän ei ota myöskään apua vastaan, kun lääkäri (Pirjo Lonka), joskin kevyesti, sitä tarjoaa. Lonka tekee lääkärin lisäksi monta pientä, näytelmän kannalta tärkeää roolia.

Koska näytelmä kertoo Alinan tarinan, näemme, mihin voi johtaa yliempaattinen ja liiallinen vastuunottaminen toisesta. Oman hyvinvointinsa unohtaminen. Alina kuitenkin selviää. Olin tosi täpinöissäni loppuratkaisusta ja sen toiveikkaasta symboliikasta!

Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoo Bloggariklubilla alkavansa usein kirjoittaa hämmennyksestä ja antaa sitten tulla ulos kaiken, mikä tulee. Kun materiaalia on kasassa, hän tutkii, mikä siinä on kirkkainta, millainen tunnelma. Hän pyrkii kirjoittamaan ilmavasti. Vakavasta tyylilajista voi helposti tulla sentimentaalista paatosta, sanoo hän.

Katsojana voin todistaa, että Salo on onnistunut tavoitteessaan. Runsaan tunnin mittainen näytelmä nostaa esiin pelkistetysti olennaisen. Se antaa katsojalle mahdollisuuden itse värittää tapahtumat ja taustat, peilata asioita omaan kokemukseensa. Sentimentaalinen paatos ei voisi olla kauempana tästä teoksesta. Näyttelijöiden ilmaisu on vähäeleistä ja silti hyvin vaikuttavaa. Siitä kiitos menee näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Riikka Oksaselle. Ilmavuutta antaa myös niukka lavastus.

Kirjoittaja Salon mukaan näytelmä kertoo huolenpidosta, huolesta, läheisyydestä. Hänestä teemana on sisaruus. Minä näen teeman laajemmin. Läheinen kuin läheinen. Sisaren paikalla voisi yhtä hyvin olla huolestunut äiti tai kumppani. Erityisesti joissakin kohdissa sijoitin mielessäni Alinan enemmänkin näihin rooleihin.

Onko tarpeen yhä tehdä näytelmiä päihdeteemasta, saattaa joku kysyä. On, vastaan minä. Niin kauan kuin tämän sorttinen läheisen riippuvuus ja toisen elämän varassa eläminen on olemassa, on yhä uudelleen syytä herätellä siitä ajatuksia. Eli siis todennäköisesti ikuisesti.

Happinaamarin laittaminen ensin itselle läheisen ongelmatilanteessa on varmasti vaikeaa, tuskallista ja usein jopa mahdotonta.

Näytelmän loputtua jäämme teatteriseurani kanssa istumaan paikallemme ja vaihtamaan innostuneita kommentteja. Meidät pitää melkein hätistää pois. Se, jos mikä, on hyvä merkki.

Kiitokset bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta.

Mediakuva Kansallisteatteri/ Mitro Härkönen