Äitienpäiväjuhla seurakuntatalolla. Äidit saavat heti tullessaan ruusun rintaansa. Laulamme äideille esimerkiksi Armas äiti monta yötä valvonut oot tähteni…. ja Maan päällä paikka yksi on niin pyhä armas verraton…

Juhlista lienee aikaa yli 60 vuotta. Näistä on jäänyt mieleeni hienot muistot ja uskon, että myös sen aikaisille äideille jäi. Äitini sai kotona yleensä äitienpäiväruusun ja valkovuokkoja, jos niitä jo oli. Todennäköisesti muitakin lahjoja annettiin, mutta niitä en muista. Aamukahvit ja laulun äiti sai aamulla sänkyyn. Tämä on perinne kaikissa merkkipäivissä perheessämme, äidin mukanaan tuoma. Tänä aamuna aviohenkilöni toteutti sen, tosin ilman laulua. 

Äitini on ollut jo 20 vuotta Yläkerrassa pilven päällä.

Äiti ja isä saivat neljä tytärtään seitsemän vuoden sisällä. Minä olen toiseksi nuorin. Nuorimmaisen ollessa vuoden vanha, äiti palasi töihin sairaanhoitajaksi. Meistä huolehtivat vaihtuvat kotiapulaiset. Kunnallisesta päivähoidosta kukaan ei edes unelmoinut. Isäkin joutui opettelemaan hiuksiin rusetin teon, kun yhden kotiapulaisen linja-auto tuli vasta myöhemmin.

Millainen äiti äitini oli?

Kysymys on vaikea. Siitä olen aina ollut varma ja olen edelleen, että olimme hänelle tärkeitä ja rakkaita. Hän teki kaikkensa meidän eteemme, oman ymmärryksensä mukaisesti. Huolehti ja murehti, jos lapsilla oli joitain vaikeuksia. Joskus hän tosin liiankin kanssa puuttui jo aikuisten lastensa elämään.

Sen aikaisen kasvatustyylin mukaan lasten kuului olla kilttejä ja kuuliaisia. Ruumiillista kuritusta ei meillä käytetty, ei edes vitsalla uhkailua. Isä oli vaativampi kuin äiti. Siksi etenkin nuorena erilaiset pyynnöt kulkivat äidin kautta isälle. Silti niitä salaisia juttuja tuli minunkin tehtyä nuorena. Molemmat tyttärenikin ovat tunnustaneet, että kaikkia heidän nuoruuden touhujaan en ole tiennyt. Kaikista meistä on onneksi tullut niin sanottuna tolkun naisia.

Kun asuimme kunnan, nykyisen kaupungin keskustassa, mitään kuskauksia harrastuksiin ei tarvittu, kaikki oli lähellä. Koulunkäynti oli itsestään selvyys, Erilaisiin harrastuksiin etenkin äiti kannusti. Hänen ansiostaan kirjat ja sadut tulivat tutuiksi jo ennen kouluikää.  Ainut kuljetusta vaativa harrastus oli pianon soitto. Lähin opettaja oli nimittäin 60 kilometrin päässä. Sinnepä vanhemmat kuljettivat meitä kerran viikossa. He odottivat siellä sitten, että neljä tytärtä ehtivät jokainen tuntinsa soittaa. Myöhemmin soitonopettaja rupesi käymään paikkakunnallamme, kun meitä oli kolmessa perheessä soittajia.

Äiti pyrki huolehtimaan, että meillä oli paitsi puhtaat ja ehjät, myös kauniit vaatteet. Kouluaikana uudet puvut teetettiin aina joulu- ja kevätjuhliin samalla ompelijalla. Äiti itsekin teki meille vaatteita. Kansakoulun alaluokilla pidin äidin tekemiä essuja. Kerran yksi Ritva tokaisi: Sun essu on poikien paitakankaasta. Muistini ei kerro, pidinkö esiliinaa vielä sen jälkeen. Epäilen.

Millainen tytär sitten olin äidilleni?

Uskoisin, että äiti olisi sanonut, että hyvä tytär. Tosin aiheutin äidilleni varhaisaikuisuudessani harmaita hiuksia ja unettomia öitä. Syystäkin.

Tässä kuvassa äiti on samanikäinen kuin minä nyt. Meillä kaikilla sisaruksilla on lapsia, joille isä ja äiti olivat rakas Ukki ja Mummi. Lapsenlapset olivat heille tosi rakkaita. Äiti eli vielä 14 vuotta tämän kuvan jälkeen. Isäni kuoli kuvan otosta neljän vuoden päästä.

Kymmenen vuoden leskeytensä aikana äiti olisi toivonut minulta enemmän hänen luonaan oloa. Tilanne ei ollut kuitenkaan ihan yksinkertainen. Olin täyspäiväisesti työelämässä, Kuopus oli toisella kymmenellä ja mies aina töissä. Välimatkaakin oli melkein 200 kilometriä. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin toki voinut tehdä monen asian toisin, etenkin äidin viime vuosina. Tässä iässä ymmärtäisin häntä paremmin. Jälkiviisaus vaan ei kanna mihinkään.

Taitavana kynämiehenä isä kirjoitti muistelmansa. Äiti saneli muistonsa. Niitä saneluita yksi ja toinen meistä lupasi auki kirjoittaa. Kun se ei vaan toteutunut, Esikoinen ja minä päätimme viedä nauhat konekirjoittajalle. Kirja Maijan ja Väinön tarina tuli valmiiksi pian äitini kuoleman jälkeen. Vuosikymmenten mittaan on kuitenkin tullut mieleeni monta kysymystä, joita en ymmärtänyt äidiltäni aikoinaan kysyä.

Oliko äitini hyvä äiti?

Jos hyvä äiti on täydellinen, hän ei ollut sitä. Hänen äitiydessään oli kuitenkin paljon hyvää. Monesta asiasta saan olla hänelle kiitollinen. Tärkein oli se, että hän aidosti välitti meistä ja rakasti meitä.