Tämä näky vie minut hetkessä oopperatunnelmiin. Sieluni silminkin voin nähdä milloin tahansa paljon ihmisiä menossa sillalle, joka vie Olavinlinnaan.

Viime viikolla olin Lomalinjojen Savonlinnan reissulla Aida- oopperaa katsomassa. Kun saamme tavaramme hotellihuoneeseen ja vaatteet vaihdettua, tulee ansioitunut asiantuntija Aarno Cronvall kertomaan ryhmällemme illan esityksestä.

Oopperajuhlapäivällisen nautimme Perhehotelli Hospitzissa. Ruoka on maittavaa ja tilat viehättävät.

Aterioinnin jälkeen saan ihan livenä olla Olavinlinnaan johtavalla sillalla. Voi että! Ihanan odottavat tunnelmat vahvistuvat! Kuten aina, valokuva on siinä ihan pakko ottaa. Mikä hassuinta, huomaamme tamperelaisen ystäväni kanssa, jota en ole tavannut moneen vuoteen, että siinä vierekkäin otamme kuvia.

Linnaa katsellessa ajattelen, että ei ikimaailmassa linnanherra Eerik Akselinpoika Tott rakennuttaessaan Olavinlinnan Kyrönsalmeen 1400-luvulla voinut aavistaa, että vankat seinät kuulevat oopperaakin, paljon myöhemmin.

Väkijoukon mukana valun oopperasaliin. Taitaa siellä jossain olla lappuja turvevälien pitämisestä. Tuossa tilanteessa moinen ohjaus on lähinnä vitsi. Ei onnistu millään. Seuraaviin esityksiin  oopperajuhlat antoikin maskisuosituksen. Se on minusta vallan hyvä juttu.

Odotan malttamattomana Giuseppi Verdin Aida-oopperan alkua. Minua ei haittaa yhtään, vaikka kolmessa roolissa ilmoitetaan olevan ennakkotiedoista poiketen eri esittäjät. Helena Juntunen Aidana tekee myöhemmin minun silmääni ja korvaani vallan mallikkaan työn. Olen kyllä mielestäni lukenutkin, että Juntunen vuorottelee Michelle Bradleyn kanssa. Samoin Tommi Muelle on aito Ramades.

Kolmas muutos aluksi hämmentää. Nimittäin Amnerista esittää kaksi henkilöä. Lavalla esiintyy Agnieszka Rehlis, mutta lauluosuudet laulaa Anna Danik, orkesterimontusta näkymättömissä. Seuraavana päivänä kuulen, että kyseessä on Rehlisin rooli, mutta hän ei pystynyt laulamaan sinä iltana. No, kyllä tämäkin kelpaa. Etenkin, jos vaihtoehtona olisi ollut koko esityksen peruuttaminen.

Olen varustautunut iltaan kevyellä vaatetuksella, teatterikiikarilla, vesipullolla ja viuhkalla. Onhan aika pitkään ollut hellettä. Yhden kerran aikaisemmin olen ollut Olavinlinnan helteessä oopperaa katsoessani melkein pulassa mahdottoman kuumuuden takia.

Tällä kertaa en tarvitse viuhkaa, en vettäkään. Kiikareita käytän vain pari kertaa. Paikkamme ovat niin hyvät, että hyvin näen muutenkin. Mukaan varaamani jakunkin voin pitää vain varalla. Mikä meidän siinä onkaan ollessa, ystäväni Riitan ja minun.

Ensimmäinen puoliaika, puolitoistatuntia, menee ohi hujauksessa. Jakku on syytä laittaa päälle väliajalla linnan lämpiötiloissa. Virvokkeiden lisäksi käytän hyväkseni saniteettitiloja. Jo vain vessat ovat jännän kivikäytävän ja portaikonkin päässä. Ilmeisesti muuallakin linnassa vessoja on, koska täällä en muista koskaan aikaisemmin käyneeni. Tai sitten olen säästänyt hotelliin.

Että mistä Aida kertoo? Sodasta ja rakkaudesta. Näistä ikuisista aiheista. Ne olivat ajankohtaisia silloin, kun Verdin Aida esitettiin ensimmäisen kerran 1871 Kairon oopperassa ja ne ovat ajankohtaisia nyt, nytkin. Aida, orja, ja Amneris, Egyptin kuninkaan tytär rakastavat samaa miestä, Radamesta. Huonostihan siinä käy. Aida ja Ramades, rakastavaiset, saavat päättää päivänsä suljetussa luolassa. Hakematta tulee mieleeni balladi Olavinlinnasta, ” ja kiinni muurattiin niin tyrmä muurin. Vei paaden taakse salaisuuden neito viaton, kun rakkainpansa oli syyllinen”.

Etukäteen on julkisuudessa vähän kohistu siitä, että ohjaaja, saksalainen Philipp Himmelmann on modernisoinut tämän vuoden Aidan. En itse kyllä mitenkään yltiömodernina oopperan toteutusta näe. Tosin en ole nähnyt Savonlinnan oopperajuhlien aikaisempaa Aidaa.

Oopperan siivin kello etenee iltakymmeneen. On aika raikuvien loppuaplodien. Aplodit ansaitsevat, paitsi nimiroolien esittäjät, myös Oopperajuhlakuoro ja orkesteri. Kapellimestarina on Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellinen johtaja, Ville Matvejeff.

Vaellamme viilenneeseen iltaan. Majapaikassa kesähotelli Tottissa huone on läkähdyttävän kuuma. Ei hätää. Ikkuna auki ja tuuletin täysille. Nukkuminen onnistuu lopulta hyvin. Olo on monella lailla ravittu.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla