Kirjoitukset avainsanalla Helsinki

Ennen vanhaan Tampereelta lähdettiin ulkomaille Teiskoon.

Myöhemmin on lähdetty ulkomaille Hesaan.

Tai ainakin minä olen lähtenyt. Niin vieras maailma pääkaupunki on pitkään ollut.

Noin 40 vuotta sitten esimieheni oli lähettämässä minua koulutukseen Hesaan, jonnekin Mannerheimintielle. Kysyin, missähän päin siellä se Mannerheimintie on?

Tämä tarina on tosi. Näin siitäkin huolimatta, että olin jo Turun ja Tampereen maalikylissä asunut kymmenisen vuotta. Sain onneksi pidettyä työpaikkani eikä palkastakaan tehty tomppelivähennystä.

Esikoinen muistelee toisinaan traumaansa. Kävelimme Hesassa Mannerheimintien suojatiellä. Yhtäkkiä otan häntä kädestä, kyykistyn ja sanon: Äiti, mua pissattaa.

Kuopuksen kanssa on leikitty Josephinea ja Eufrosyyneä kadulla kulkiessa. Juttuun kuului toki, että huutelimme toisillemme tähän tyyliin: Hoi Josephine, mitä sie oikeen meinoot? Mies oli Kaapo. Häntä tämä leikki ei oikein ilahduttanut. Yritti tehdä eri seuraa. Meillä tytöillä oli kyllä hauskaa!

Eli olen käyttäytynyt kuten ulkomailla ainakin. Pöllöillyt.

Nykyään on Hesassa jo tullut niin usein käytyä, että ihan yritän jo ihmisiksi olla. Kiva siellä on käydä, kun ei tarvitse asua. Ei millään pahalla, mutta ihmismassat ruuhka-aikaan melkein ahdistavat. Ei Tampereella sentään niin paljon ihmisiä ole. Voi johtua siitäkin, että en juurikaan liiku keskustassa ruuhka-aikaan.

Sanoinkin heti, että sopii, kun mies pyysi seurakseen parin päivän reissulle. Oli menossa koulutukseen. Suostuin siitä huolimatta, että alle jäivät vesijumppa, soutuspinni, lavis ja Kalevalaisten naisten Kekrijuhlat. Sen verran harvoin tällaisia tarjouksia miehen puolelta tulee.

Ihan kuin tilauksesta avautui Helsingin taidemuseossa maailmankuulun japanilaisen pilkkutaiteilija Yayoi Kusaman näyttely In Infinity. Kusaman mukaan pilkut ovat rauhan symboleita.

Näyttelyyn ja lounaalle sain seurakseni espoolaisen ystäväni. Muistelimme, että puhelimessa olimme puhuneet viimeksi noin neljä vuotta sitten. Edellisestä tapaamisesta oli vieläkin kauemmin. Silloin olimme Ateneumissa. Tämän ystävän kanssa on aina yhtä luontevaa ja mukavaa tavata, vaikka aikaa välissä olisi kulunut. Mitään ei tarvitse esittää.

Ja Kusama sitten! En ollut hänestä mitään kuullutkaan, ennen kuin katsoin dokumentin televisiosta. Ihmeelllinen nainen ja ihmeellinen elämä! Vielä 87- vuotiaana hän maalaa joka päivä ateljeessaan, tosin avustajia tarvitaan lähes kaikkeen. Uransa aikana hän on ollut myös kirjailija ja muotisuunnittelija.

Varhaisempaan tuotantoon kuuluu taulu Saari.

Mirror Roomissa peilikuutio monistaa pilkut. Tänne pääsee neljä ihmistä kerrallaan minuutin ajaksi.

Kurkistusaukosta kuvasin peilien monistamat kurpitsat.

Kusama maalaa sarjaa My Eternal Soul. Alun perin tavoitteena oli sata kuvaa. Nyt tavoite on noussut tuhanteen.

Viimeiset 40 vuotta Kusama on asunut yksityisessä mielisairaalassa. Ahdistuksen, masennuksen ja itsetuhoisuuden takia hän kokee olonsa turvallisemmaksi sairaalassa. Jo lapsena hän näki lähinnä kai hallusinaatioiksi kutsuttavia näkyjä. Dokumentista huomasi, että asuinhuone oli tavallinen, kalsea potilashuone. Ei mukavuuksia.

Edellisenä iltana olin käynyt Kiasmassa. Sinne minua veti Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen valokuvanäyttely. Se oli sikäli pettymys, että kuvia oli tosi vähän.

Happoa kasvoilleen rangaistukseksi saanut nainen.

Kiasmassa oli kuitenkin myös Mona Hatoumin näyttely. Sekin on ensi kertaa Suomessa. Hän kuvaa teoksillaan konfliktien maailmaa. Hatoum on palestiinalaiseen perheeseen syntynyt, nykyään brittiläinen. Hänen teoksensa olivat monenlaisia, esimerkiksi valokuvia, veistoksia, performansseja.

Taidemuseon omista kokoelmistakin oli teoksia esillä. Siellä oli monta mielenkiintoista ja hauskaakin. Tässä vain esimerkkinä Anna Estarpiolan Orastavat ajatukset. Jättipipon sisällä oli 60 päätä ja pipon sisältä kuului puhetta.

Mies oli järjestänyt liput Radion sinfoniaorkesterin konserttiin Musiikkitaloon. Pelkäsin, että ne ovat siellä korkealla piippuhyllyllä. Olisin silloin joutunut jäämään käytävään. Pää ei kestä.

Ehei, olimme neljännellä rivillä.

Terästäydyin, kun ensimmäisenä viulusti kopsutteli saliin huikauheemitenkorkeilla punaisilla korkkareilla. Oli siellä jollakin muullakin kunnioitettavan korkeat korot, mutta ei punaisia. Muistelen, että vuosi sitten ihastelin punaisia korkeita korkkareita Brysselissä Pariisin sinfoniaorkesterin konsertissa. Täytyypä ryhdistäytyä Tampere-talossakin kenkien suhteen. Kuka tietää, vaikka soittajien korkojen korkeudella olisi yhteyttä soitannolliseen korkeaan tasoon. Kukaan ei liene sitä vaan vielä tutkinut.

Saimme nauttia Sostakovitsin sellokonsertosta ja Brucknerin sinfoniasta. Bruckneri puri minuun tänään enemmän. Musiikkia kuunnellessa ajattelin, että onpa ollut hyvä päivä! Taisin jopa ajatella, että täydellinen!

Ohjelmalehtisestä luin sellisti Marko Ylösen huimaavasta urasta ja siitä, että hän on yksi tunnetuimpia suomalaisia sellistejä. Ei siis huono.

Kapellimestarina oli Hollannin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Markus Stenz. Ihan järkyttävän paljon hänkin oli ehtinyt menestyä ohjelmalehtisen mukaan.

Ne osaa ja ehtii, joilla on lahjoja ja sinnikkyyttä!

Kun vielä kuuntelimme konsertin jälkeen myöhäisillan kamarimusiikkia, olikin matkalla hotelliin mukava siirtyä kulttuurin parista rasvaiselle lihapiirakkalinjalle.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Enpä edes muista, milloin edellisen kerran olen käynyt Korkeasaaressa! Aikaa on varmaan useampi vuosikymmen.

Viime vuoden kesällä teimme kahden päivän reissun Helsinkiin Esikoisen Pojan kanssa. Silloin sain käydä Pojan ansiosta muun muassa eka kerran elämässäni urheilumuseossa. Kotimatkalla arvioimme reissun kumpikin täyden kympin arvoiseksi. Yhtä paljon varmaankin nautti niin Poika kuin Mummeli.

Jo silloin lupasin, että vastaavanlainen reissu on Tytöllä edessä ensi kesänä. Ja näin tapahtui.

Pojan kanssa kolusimme esimerkiksi kaikki Suomenlinnan pimeät käytävät. Tytön kanssa sain uudistaa vanhentuneet muistikuvani Korkeasaaresta, jos nyt mitään muistikuvia edes oli.

Viehko paikka tuo eläinten saari! Luonto kaunis ja maasto monimuotoinen. Sääkin oli ilmeisen suotuisa, koska eläimiä oli hyvin nähtävissä.

Itselleni siperiantiikeri oli mahtavin tuttavuus. Tai onneksi sentään emme tuttaviksi päässeet. On siinä sellainen otus, että pois tieltä! Kaunis ja kamala! Toukokuussa syntyneistä pennuistakin näimme välähdyksiä.

Ikkunan takana lähietäisyydellä uteliaana seuraileva apina taisi olla Tytön suosikki.

Luonnontieteen museo oli yksi kohde Tytön toivomuslistalla. Museo oli kehittänyt mukavan sanaristikkotehtävän lapsille. Vihjeiden perusteella piti eri huoneista löytää tietty eläin, joka sopi ristikkoon omaan kohtaansa. Kun kaikki oli oikein ratkaistu, ratkaistava sanakin oli oikein. Tehtävä oli ilmeisen tärkeä ja mieleinen seuralaiselleni. Toisinaan piti vielä palata edelliseen huoneeseen tarkistamaan asiaa.

Toinen kiva juttu museossa oli uhanalaisten eläinten ”saattaminen turvaan”. Lattian alustalla sai renkaan avulla pelastettua jonkun eläimen. Seinätauluun ilmestyi luku, paljonko sinä päivänä uhanalaisia oli pelastettu. Hauska tapa antaa lapsille tietoa lajien uhanalaisuudesta! Eläimen suojaan kuljettaminen ei ollut aina ihan helppoa. Täytyi osata kuljettaa rengasta sopivan nopeasti. Eipä se uhanalaisten lajien suojeleminen oikeassa elämässäkään ole vaivatonta.

Miten upeaa, että museot keksivät uudenlaisia tapoja herättää kiinnostusta lapsissa ja nuorissa. Joskus aikaisemmin postasin Amos Anderssonin museosta, jossa sai ratkaista nuoren naisen kuolemaa.

Esplanadin puisto ja Kauppatori olivat kiitettävästi ihmisten kansoittamia, olihan kesä ja loma-aika.

Kymmenvuotiaan näppäryydelläTyttö keksi itselleen salanimen, jolla sain häntä hillitysti huudella, jos menosuuntamme uhkasivat erkaantua. Tärkeää oli hänestä nääs, että Tytön oikea nimi ei tule kaikkien tuntemattomien tietoon. Kätevää, eikö vain!

Hirvirepun kuulemma oli ihan välttämätöntä  päästä kanssamme Tampereelle. Mummelin epäily repun tarpeellisuudesta oli tietenkin  ihan täyttä tietämättömyyttä. Tarpeeksi monta kertaa yhä uudelleen tämän tietyn pöydän luo palattuamme, hirvi sai hypätä Tytön selkään.

Niin Pojan kuin Tytön kanssa yövyimme Hotel Rivoli Jardinissa ja söimme iltaruoan Manhattan Steak Housessa. Viime vuonna Pojan hillittömään pihvin nälkään löytyi sieltä tarpeeksi iso ja maukas pihvi. Tänä vuonna Tyttö söi lehtipihvin tykötarpeineen viimeistä murua myöten.Eihän yhtään kaavoihin kangistumista, eihän? Mitä sitä heti hyviä paikkoja vaihtamaan! Auttaisiko yhtään asiaa, jos kertoisin, että ennen näitä reissuja en koskaan ollut kummassakaan paikassa asioinut?

Illalla olin juuri nukahtanut selälläni maaten. Uneeni kuulin vaativan äänen: Mummeli, sä kuorsaat! Mä en saa nukuttua!! En tiedä, näinkö unta, vai kuuluiko se seinän takaa. Varmuudeksi kuitenkin käännyin kyljelleni.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat