Psykologi Marja Saarenheimo kannustaa keskittymään vanhenemisessa voimavaroihin, ei menetyksiin.

Taidatkos sen osuvammin sanoa!

Viisas ja osaava nainen tämä psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo. Hän on perehtynyt nimenomaan vanhenemiseen. Miten mielelläni häntä aina uudestaan kuuntelen!

Viime joulukuussa Saarenheimo oli kertomassa Vanhenemisen taidosta Vanhene hyvillä mielin- seminaarissa Tampereella valtuustosalissa.

Saarenheimon luento pohjaa monitieteiseen vanhenemistutkimukseen sekä hänen käytännön kokemukseensa psykologina ja psykoterapeuttina. Hän korostaa olevansa nykyään myös kokemusasiantuntija, vaikka osaksi vielä psykoterapeutin työtä tekeekin.

Vanhenemisen taitoja tarvitaan Saarenheimon mukaan

*  vanhenemiseen liittyvien väistämättömyyksien tunnistamiseen ja niihin suhtautumiseen niin, että osaa erottaa mihin voi vaikuttaa

* mielen sisäisten tapahtumien tunnistamiseen ja säätelyyn

* haasteiden kohtaamiseen, ongelmien ratkaisemiseen ja kriiseistä palautumiseen

*  huolenpitoon itsestä ja muista

Aivot ovat ne meidän tärkeä keskusyksikkömme. Aivoja kannattaakin käyttää ahkerasti. Ne vahvistuvat käytössä. Niitä kannattaa suojata kolhuilta ja myrkyiltä. Aivoille hyvää ravintoa on terveellinen ruoka, uni ja säännöllinen liikunta. Siis samat asiat, jotka ovat hyväksi muutenkin terveydelle.

Saarenheimo toi esiin mainion vertailun nuoren ja vanhan aivoista. Vanhan aivoissa prosessori on hidas, mutta paljon tavaraa kovalevyllä. Nuorella on toisinpäin: vähän tavaraa, mutta nopea prosessori. Työpaikoilla pitäisi käyttää hyväksi molempia, sanoo Saarenheimo.

Yksinkertaiset, helpot ja nopeat tehtävät aktivoivat aivoja, esimerkiksi sudokut. Mieluiten kannattaa kutoa sukkaa kuin monipuolista kirjoneulontaa, neuvoo Saarenheimo. Musiikki ja tanssi ovat myös hyväksi. Aivojen kannalta on hyödyllistä säilyttää uteliaisuus, ottaa vastaan haasteita, esimerkiksi tehdä uusia asioita, oppia uutta, rikkoa rutiineja. Aivot tykkäävät myös, kun on läheisiä ihmissuhteita.

Niinpä. Sanonpa vain, kokemusasiantuntijana minäkin, että nuo kaikki edellä luetellut asiat aivojen huoltamisen lisäksi tuovat monenlaista iloa, mielenkiintoa ja mielihyvää elämään. Monta kärpästä tulee saatua samalla iskulla.

Kognitiivisia taitoja eli tiedon käsittelyyn liittyviä taitoja kannattaa ”harrastaa”. Mitä suurempi on kognitiivinen reservi hankittuna, sitä vastuskykyisempi on rappeutumismuutoksille, esimerkiksi muistisairaudelle. Kognitiivinen vanheneminen ei ole vain alamäkeä, vaikka esimerkiksi toimintojen hidastuminen alkaa jo 30-40-vuotiaana. Ikääntyessä tarkkaavaisuus, mieleen painaminen ja nopea päättely toki heikkenevät.

Hidastumisesta on kuitenkin sellainen etu, että esimerkiksi tunteiden säätelyn parantuessa iäkäs säilyttää helpommin tyyneytensä hankalissa tilanteissa. Toisaalta kyky suodattaa pois epäolennaista informaatiota heikkenee. Tämä saattaa antaa tilaa sekä luovuudelle että hulluudelle. Maailma nähdään kaoottisena.

Mitähän edellä olevaan noin omasta kokemuksestani sanoisin? Asiasta riippuen kiihtyvyyteni on välillä, edelleen, kiitettävää a-luokkaa. Tyyneys ei siis aina pidä. Jospa se johtuukin siitä, että en kykene suodattamaan tuota epäolennaista informaatiota? ”Hulluus” iskee? Paha juttu!

Nykyihmisellä on Saarenheimon mukaan ylikehittynyt kyky huomata uhkia ja huolestua niistä, vaikka ei olisi syytäkään. Tunnetaitoa on erottaa, onko tunne asianmukainen. Tunnesäätelyn vahvistaminen on tärkeää, kun joutuu tunnekuohuun. Silloin ei jää valvomaan yökausiksi, kestää paremmin ristiriitoja ja tulee paremmin toimeen toisten kanssa.

Huolet ovat aina herkästi vieneet minulta yöunet. Eläkkeellä ollessani olen huomannut, että mukavat asiatkin voivat sen tehdä. Tunnekuohu mikä tunnekuohu. Uskaltaisin uskoa, että vanhemmiten pystyn kuitenkin himpun verran helpommin jättämään huoliasiat odottamaan aamua. Tai no. Riippuu se kyllä asiasta. Läheisen kuolema tai vakava sairastuminen ovat olleet asioita, joita ei niin vain kykene jättämään vuoteen ulkopuolelle. Silloin toki lieneekin syytä huolestua. Vaikka valvominen ei mihinkään autakaan.

Mistä tasapainoinen vanheneminen syntyy? Sopeutumisesta, valinnoista ja vastarinnasta, muistuttaa Saarenheimo. Sopeutumista on vastaanottaa tyynesti väistämätön. Valinnat ovat paitsi itseä myös nuorempia varten. Vastarinnan avulla vastustetaan vanhuuden normeja.  

Tasapaino on tärkeää. Aktiivisuus ilman lepoa ja joutilaisuutta uuvuttaa. Toisaalta joutilaisuus ilman toimintaa johtaa lamaantumiseen. Äärimmäinen riippumattomuus sisältää yksinäisyyden riskin. Liiallinen riippuvaisuus riistää omatoimisuuden.

Siinäpä meillä on tasapainottelemista!

Hyvä on kuitenkin muistaa, että valmiiksi emme ehdi. Melko kelvollisiksi ehkä kuitenkin. Saarenheimo lainasi psykiatri Tuula Tammisen sanontaa: Ihminen on parhaimmillaan kuollessaan.

Valtuustosalissa vieressäni istui vanha mies keppinsä kanssa. Hän kertoi minulle monista sairauksistaan sekä vaikeuksistaan monien asioiden kanssa, joihin ei ole yrityksistään huolimatta saanut apua. Vaimon ja tyttären suhtautumisen itseensä hän koki ilkkuvaksi ja vähätteleväksi. Saarenheimon voimavaraluentoa kuunnellessani ajattelin välillä vieruskaveriani ja sitä, miten elämä voi ikääntyneellä olla myös kovin vaikeaa ja näyttäytyä synkkänä. Monenlainen vanhuus. Välillä mies kuiskailikin minulle, että mitä sitten, kun tuohon ei pysty?

Ilokseni huomasin, että Saarenheimon jälkeen esiintynyt improvisaatioryhmä Snorkkeli sai vieruskaverinkin hymyilemään. Itselleni jäi kyllä vähän syyllinen olo, kun jouduin tauolta glögit hörpättyäni lähtemään toiseen tilaisuuteen. Mies olisi selvästi tarvinnut pitempiaikaista kuuntelijaa.

Saarenheimon antaman hengen ravinnon lisäksi sain seminaarin aikana ihailla Birger Kaipiaisen ihanaa Orvokkimerta, joka opiskeluaikanani oli Tampereen yliopiston juhlasalin aulan seinällä. Minusta oli anteeksiantamaton teko, että se tuotiin tänne valtuustosaliin, jossa vain harvat sitä voivat ihailla. Pelkästään sen takia olisi kannattanut tilaisuuteen tulla.

Lisää Marja Saarenheimon näkemyksiä löytyy hänen kirjastaan Vanhenemisen taito. Vastapaino. 2017.