Yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä saamme elää.

Tämä viisas sanonta on jostakin jo aikoja sitten tarttunut päähäni. Kuka lienee sen alun perin keksinyt, en tiedä.

Sanonta muistuttaa itseäni elämästä nauttimisen tärkeydestä. Kuoleman tuloa ei kannata työkseen ruveta odottelemaan. Ei ajatusta silti kannata täysin torjua. Mikään ei ole elämässä yhtä varmaan kuin kuoleminen. Aikaa ja tapaa emme vain tiedä.

Nelisen vuotta sitten soitin vanhimmalle sisarelleni. Hän kertoi parhaillaan tekevänsä paperia Kun kuolen, hautajaisiaan varten. Ällistyin. Itselleni tällainen ei ollut tullut mieleenikään. Sisko oli minua neljä vuotta vanhempi, mutta terve, aktiivinen ja hyväkuntoinen. Alkuällistyksen jälkeen laskimme jopa mustaa huumoria asiasta. Sisareni kertoi, että hän ei kaikkia sukulaisiaankaan nimeä hautajaisvieraiksi. Miksi kutsua ihmisiä hautajaisiin, jos ei eläessäkään ole ollut juuri missään tekemisessä, kysyi hän. Hyvin perusteltu näkökohta.

Kysyin sisarelta, olenko minä hautajaisten vieraslistoilla. Sisko kieltäytyi kertomasta. Yritin tehdä kauppaa sillä, että jos hän laittaa nimeni listalle, minäkin laitan hänet omaan hautajaisvieraslistaani.

Noin kaksi vuotta kului. Sisar sai aivosyövän ja kuoli neljässä kuukaudessa.


Noita aikoja sanoin Esikoiselle, että minunkin pitäisi tehdä paperi hautajaistoiveistani. Esikoinen oli samaa mieltä. Totesi kuitenkin perään, että kyllä hän muutenkin tietää, mitä toivoisin. No kerropa, sanoin.  No, esimerkiksi pohojalaasittain maata käsittävät  hautajaiset. Siis mahtavat. Väärin väärin, heti väärin, kailotin. Vain lähimmät. Ei kalliita arkkuja, ei prameita kukkalaitteita. Miksi syytää rahaa hautajaisten näyttävyyteen? Eikö tärkeintä ole läheisten yhdessä sureminen  ja poismenneen muistelu?

Mitä sitä rupeaa hautajaisiaan ennakkoon miettimään? Kukaan ei ole hautaamatta jäänyt eikä tule jäämään. Hautajaisten miettiminen vie turhaan aikaa elämältä. Näin saattaa joku ajatella.

Olen eri mieltä.

Hautajaisten etukäteissuunnittelu saa minusta ihmisen ajattelemaan paitsi kuolemaansa myös elämäänsä. Elänkö vai olenko vain hengissä? Elänkö elämisenarvoista elämää? Elänkö itseni näköistä elämää? Ellei, mitä voin sille tehdä ja miten? Parhaimmillaan elämän arvo kirkastuu.

Tällaisella suunnittelulla helpottaa myös jäljelle jääneiden elämää. Kuolema kun saattaa tulla täysin puskista. Omassa sokissa ja surussa on kyllin tekemistä. Pahimmillaan jälkeläisillä voi tulla jopa erimielisyyksiä järjestelyistä. ”Ohjepaperi” on kuin edesmenneen antama lahja, jolla selvitä paremmin ja helpommin järjestelyistä.

Ajatuksia herättävää voi olla myös kuvitella, millaisia muistopuheita toivoisi hautajaisissaan itsestään pidettävän. Sellaisen voi jopa kirjoittaa. Miten todennäköistä on, että kuvitellut puheet voisivat aikanaan toteutua? Olenko toisille ihmisille sellainen, jollaisena toivoisin heidän minut näkevän,  kokevan ja muistavan?  Ellei, olisiko suunnan muutos mahdollinen? Nyt vielä eläessä.

En ole vieläkään edes aloittanut omaa Kun kuolen paperiani. Ei kai vain kyse ole siitä, että elän vielä vaihetta, jossa syvimmiltäni ajattelen: JOS kuolen? Tuota en sentään usko.  JOSajatus muuttuu KUN-ajatukseksi yleensä jossakin vaiheessa  keski-iässä. Oma kuolevaisuus todentuu syvällisellä tasolla eikä vain ikäänkuin järjen tasolla. Lisäksi läheisten, etenkin vanhempien kuolemat tuovat omankin elämän lopun todellisuutta lähelle. Itse on seuraavana lähtölistalla.

Kaikille meille, myös minulle, kuolema on KUN.

Mutta elämä on NYT.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat